Otsikon lainaus:

MKDMSK, Pyhimys: Surullinen klovni

 

Hei rakkaat.

Ja anteeksi pitkä kirjoitustauko. Olisi varmaan ollut sanottavaa, paljonkin, mutta olen ollut todella kiireinen vetämään itseäni piippuun. Suoritin kevään aikana ison osan opinnoistani ja samalla tuin veljeäni hänen matkallaan omien mörköjensä kanssa. Sen lisäksi olen pelännyt ja ahdistellut rakkaan päihderiippuvaiseni tilannetta. Olen tehnyt luopumis- ja surutyötä, koska mulla on sellainen kalvava tunne, että hän lähtee. Ja silloin mä luulen, että tää päättyy. 

Rakkaushan ei ole kadonnut minnekään. Se on vain kasvanut päivä päivältä, mikä ei tee mistään yhtään helpompaa. Usko ja toivo mun sisällä ovat niin sitkeässä, että sekin pelottaa. Koska haluaisin luottaa ja haluaisin uskoa. Haluaisin toivoa. Haluaisin yhteisen kesän, haluaisin että meidän rakkaus kestäisi tän kaiken jälkeen.

Tuntuu, ettei mulla ole ollut tarpeeksi aikaa mun ystäville ja tunnen siitä ihan hirveää syyllisyyttä. Etten ole ollut läsnä. Haluaisin olla. 

Oon niin surullinen, että vedän itseni aina tähän jamaan. Muutun apaattiseksi, kireäksi, surumieliseksi ja itkuherkäksi. Nukun liian vähän tai ihan liikaa. Ne alkavat olla varoitusmerkkejä, joiden läpi painan vaan laput silmillä. Nyt, kun mulla on alkanut kesäloma, ajattelin että yritän rentoutua. Ottaa iisisti ja olla vaan.

No, Kelapa ei ollut mun kanssa tästä samaa mieltä. Mä en saa kesäkuulle vielä rahaa mistään, eli kusessa ollaan. Siitä se hermoromahdus sitten tuli. Itkin hysteerisesti ja tuntui, että koko maailma kaatuu päälle. Vaikka kysehän on sellaisesta asiasta, jonka saan tässä ratkaistua. Siinä hetkessä tuntui, ettei musta ole mihinkään. Ei musta ole pitämään omaa elämääni järjestyksessä tai omaa päätäni kasassa, ja silti multa pyydetään jatkuvasti apua toisten auttamiseen.

Ja sitähän mä teen mielelläni. Koska toisten ongelmia ratkoessa voi tunkea oman päänsä puskaan, ettei tarvitse kohdata ja käsitellä omia tunteitaan tai ongelmiaan.

Tästä mulle huomautti hoitaja. "Mitä sä olisit, jos sulla ei olisi niin montaa palloa ilmassa? Mitä sä olisit, jos et olis auttamassa kaikkia sun ympärillä?"

Silloin mä olen ahdistunut. En tunne itseäni tärkeäksi tai hyödylliseksi. Ja ihmisen pitää olla tärkeä ja hyödyllinen. Korjaan; minun pitää olla tärkeä ja hyödyllinen. Muille ihmisille. Sillä siitä mun arvo on kiinni.

Ja eihän se nyt taas ihan niinkään mene.

Joka tapauksessa tunnen taas miten mun masennusmörkö koputtelee mielen ovia ja ikkunoita, kasvaen isommaksi. Ehkä olen joskus raottanut ikkunaa, antaa tulla vaan. Mustaa, pimeää, kylmää ja ahdistavaa. Mutta ah, niin tuttua ja turvallista. Ahdistus on tehnyt välillä pesän mun rintakehään, vuosien tauon jälkeen. Sen möykyn paino on ihan valtava. En suoraan sanottuna muistanut, miten paljon se puristaa ja painaa. Miten ahdistus painaa henkitorven ja keuhkot ryttyyn. Miten sydän hakkaa rinnasta ulos, kädet puutuvat ja tuntuu, että kuolema tulee.

Joskus, hetkellisesti mietin, että mitä sitten? En mä taida osata tätä elämää sittenkään.

Niinä hetkinä se mörkö mun pään sisällä yrittää ottaa valtaa.

Vielä mä jaksan taistella. Vielä mä osaan työntää sen mörön takaisin sinne minne se kuuluu, pienentää sen ja sanoa, ettei se hallitse mua. 

Osaan sanoa vielä itselleni, et hei, kyllä sä pärjäät. 

Vaan silti mun päästä kuuluu se kuiskaus:

Mutta kuinka kauan?