Hei rakkaat.

Olen niin onnellinen. Eilen oli ensimmäinen nuorisopsykiatrian aika ja ihmiset olivat todella mukavia. Ne otti mut vakavasti. Sanoivat sitä, mitä kaikki muutkin, että olen hyvä jakamaan ja puhumaan. Että olen vahva.

Ne sanoivat, että tulen käymään terapiassa varmasti ainakin kaksi vuotta. Kaksi vuotta. Kuin joku olisi laittanut turvaverkon katolta hyppäävän minun alle. Minä selviän. He huolehtivat minusta nyt. Olen turvassa.

Pari yötä sitten itkin. Paljon. En ole pitkään aikaan tuntenut itseäni niin vihaiseksi. haavoittuvaiseksi ja huonoksi. Antakaapa kun selitän: minua on haukuttu läskiksi, kuten olen kertonut. Ne sanat ovat jääneet päähäni. Mutta minua on haukuttu myös huoraksi ja tyhmäksi. Ne eivät ole jääneet, sillä tiedän, etteivät ne ole totta.

Mutta minä olen lihava. Vakavasti ylipainoinen. Ne ihmiset sanoivat totuuden rumalla tavalla. Mutta totuus se on rumuudestaan huolimatta. Ja heidän vuokseen lihoin lisää. Ja lisää. Aina vain lisää. Sanat ovat muuttuneet aina vain oikeammiksi. Minä olen lihava.

En voi ymmärtää joitakin blogeja, joissa ihmiset laittavat kuviaan, joissa näkyy ihan helvetin laiha ihminen, joka pohtii, että pitäisiköhän laihduttaa. Niillä ihmisillä ei ole MITÄÄN KÄSITYSTÄ siitä, miltä tuntuu olla oikeasti lihava. Miltä tuntuu tulla aina valituksi liikassa viimeisenä. Miltä tuntuu aina olla viimeinen ja huono. Miltä tuntuu, kun lääkäri ei ota mitään vaivaa tosissaan, vaan sanoo: laihduttaisit vähän. Miltä tuntuu, kun jopa omat sukulaiset kommentoivat painoasi ja sitä, mitä syöt.

Ei niillä ole mitään käsitystä.

Ei mitään oikeutta valittaa asiasta, jota ne ei edes ymmärrä.

Mä olen ollut koko ikäni "pyöreä". "Vankkarakenteinen". "On lihaa luiden ympärillä".

Olen siis myös se "läski".

Mä olen ollut monta vuotta "laihdutuskuurilla". Stressaan ruuasta. Silti en ole siinä kunnossa, että voisin laihtua. Mun elämässä on niin paljon muuta tällä hetkellä. Eikä kuva omasta huonommuudesta kamalasti auta asiaa. Kuin mun otsaan olisi tatuoitu kaikki ne sanat. Kuin olisin niiden mukainen ja tulisin aina olemaan.

Aion puhua tästä terapiassa. Saako kukaan muutettua mun käsitystä? Oppisinko uskomaan, että voisin muuttua? Oman itseni vuoksi. En kenenkään muun?

Ehkäpä.

Mutta miettikää jooko ensi kerralla, kun vedätte kaverin kanssa läppää että "sun pitäs vähän laihduttaa, kun olet tollanen läski". Mun laihat ystävät vetää sellasta läppää toisilleen, kun mä olen siinä vieressä. Tahdikkuus on siitä hyvin kaukana.

~Perhonen~