Vaikeaa nyt.

En osaa oikein sanoa muuta. Pidemmän aikaa ollut tälläistä, nyt se räjähtää käsiin. Ajattelen kuolemaa joka päivä. Kaipaan lopetusta. 

Pelottaa.

Kuin olisin pimeässä, haparoisin taas eteenpäin ja oikeasti haluaisin vain jäädä sinne, kuihtua pois, olemattomiin.

 

Arvet reisissään, tyttö istuu ja odottaa,

on liian kylmä,

aivan liian kuuma,

hengitys kulkee lävitse suun,

katkonaista,

kuten koko elämäsi.

Kultapieni,

mikset saisi hakea apua,

mikset saisi paeta,

olethan kestänyt jo niin paljon,

kultapieni,

käy nukkumaan,

älä enää herää milloinkaan.

On liian hiljaista. Liian kipeää. Pääni on täynnä rumia ajatuksia, haluja. Tahtoisin, että tämä loppuisi. Toisaalta pidän kiinni kuin hukkuva siitä ajatuksesta, että joskus tulisi parempi päivä. Pidän kiinni kynsilläni, liusun. Minulla on rakkaita ihmisiä.

He välittävät, vaikken minä välittäisikään.

He ovat täällä, vaikken minä olisikaan.

Ilman minua.

Täynnä surua.