Mä en tiedä.

Mä en pysty.

Mä en halua puhua siitä.

Mä haluan puhua siitä.

Mä en osaa.

Mua pelottaa.

Mä en oo aiemmin ollu tällänen.

Ei tunnu ees vaikeelle olla onnellinen.

Illalla helvetti on irti.

Kun mä olen yksin.

Kun on pimeää.

Kun mä olen.

Yksin.

Yksin.

Ihan yksin.

Kai on olemassa vielä ihmisiä, jotka ajattelee mua joskus? Joita kiinnostaa?

Mun oli eilen pakko ottaa enemmän unilääkettä tai mä olisin tehnyt sen. Mä olisin hakenut terän ja tehnyt sen. Mun elämä on nyt veitsenterällä.

Hah.

Ehkä joku ilta.. Mä en tajua mistä tää ahdistus kumpuaa. Mulla menee hyvin. Mä oon onnellinen. Mä oon pysyny "kuivilla" 84päivää. Se on ihan helvetin kauan. Mä pystyn tähän.

Miksi mua sitten ahdistaa koko ajan?

Miks tuntuu, että oon yksin?

Miks tuntuu, että koko ajan on pimeää, eikä auta vaikka laitan valot päälle?

 

 

Hei rakkaat.

Ylempi teksti on vuoden 2013 joulukuulta. Ja nyt on pakko sanoa, että osui ja upposi.

Olen ollut yli vuoden viiltelemättä. Silti se sama peikko on ja pysyy. Siellä se odottaa. Joko kohta uudestaan?

Ja vaikka iltaisin en olekaan enää yksin, vaan ihanan miehen kanssa, silti tuntuu välillä, että olen ihan yksin. Eilen illalla vaan itkin ja itkin. Itkin ja itkin.

Tänään töissä on ollut vaikeaa olla itkemättä.

Tuntuu vaan pahalle ja ajatukset kiertävät kehää.

 

En tiedä.

Ehkä tää ei koskaan vaan lopu.