Sormet hapuilee näppäimistöllä,

haluaisin sanoa sulle sen, klikata kaveriksi,

haluaisin kertoa, kunpa kaikki olisi vain klikkauksen päässä,

siihen kykenisin jopa minä.

 

Miksi menneisyys on aina täällä,

se räkättää mulle joka nurkassa, kaikissa kuvissa,

joka ikisessä muistossa,

kaikki rakkauslaulut

päättyy sun kasvoihin,

teinkö mä oikein?

Sä halusit hyötyä musta, sä halusit tappaa viattomuuden mussa,

sä et koskaan rakastanu mua,

sanahelinää tuulessa,

mä otin sen todesta, pääsit lähemmäs kuin kukaan,

murskasit mut,

ja yhä vieläkään,

mä en edes osaa olla vihainen.

 

Mä en päästä enää ketään lähelle, mä päätin ja se on pitänyt,

kukaan ei ole päässyt niin liki, hyvä niin.

Mitä lähemmäs ihminen mua pääsee,

sitä varmemmin mua tai sitä toista sattuu.

Parempi että mua.

Kipuun tottuu.

 

Onnellisuus on myös sanahelinää,

paskapuhetta, mutta uskotaan,

naiivisti halutaan sanoa, että kaikki on hyvin,

halutaan tuntea hyväksyntää, rakkautta ja toivoa,

mutta se on illuusio.

Kaikki on niin haurasta,

koko maailma kuivatuissa ruusun terälehdissä,

yksi puuska ja kaikki on paskana,

sisältä ja ulkoa.

 

Unilääke sumentaa silmäni, vai ovatko ne kyyneleet,

joita sanoin etten valuttaisi enää,

pääni sumenee, uni meinaa vyöryä yli,

taas koko yön pyörin hämärän ja valon rajamailla

tietämättä todella,

minne kuulun.

 

Hyvää yötä maailma,

hyvää yötä ihmiset,

hyvää yötä minä,

saisipa aamulla taas henkeä.