Yöllä on hiljaista. Kuulet hengityksesi pihinän ja yrität saada unta. Olet väsynyt, hyvin väsynyt kaikkeen. Sinä tikistät viimeisiä kyyneliä silmistäsi, pyyhit ne tyynyyn ja painat itsesi pieneksi palloksi peiton alle.

Aamulla meikkaat itsesi, puet turvavaatteet yllesi ja kokeilet hymyä. Se näyttää enemmän irvistykselle, joten koossa pysyminen saa riittää tälle päivälle.

Koulussa puhut sopivasti, vastaat kysymyksiin, ettei kukaan huomaisi, miten lähellä oletkaan itkua. Olet olevinasi läsnä, mutta keskusteluissa et pysty keskittymään. Kukaan ei tajua. Kukaan ei nää.

Kotona vanhemmat kysyvät miljoona kertaa, mitä kuuluu. Ihan hyvää, sinä vastaat. Miksi menit kertomaan heille? Huokaat. Kunpa kello olisi jo tarpeeksi, jotta voisit mennä huoneeseesi itkemään tämän ahdistuksen ja surun pois.

Kello on kymmenen. Menet huoneeseesi ja painut kasaan.

~Perhonen~