Hei rakkaat.

Mä oon ollu tuuliajolla tässä pitkän aikaa. Antanut elämän heittää sinne ja tänne, ottamatta kontrollia. Sillä varjolla se masennus- ja ahdistusmonsteri kömpi taas pintaan. 

Eilen mä itkin kaksi tuntia. Huutoitkua. Puhuin muutaman ystävän kanssa ja tajusin, että olen ollut ihan helvetin itsekäs. Siis todella itsekäs.

Pyysin anteeksi. Siihen musta on kuitenkin, vaikka mokaisinkin ja jos pyydän anteeksi, tarkoitan sitä.

Mun on vaan otettava ote elämästä, tai se lipuu mun näpeistä. Niin klisee, mutta niin totta. 

Mua pelottaa ihan helvetisti asua yksin ja hoitaa asiat itse. Mutta mä pystyn tähän. Mä olen vahva. "Sä et ole mikään heikko tyttö".

En nyt voi sanoa, että tänään olisi ollut huippu päivä, mutta oon ottanu ihan eri tavalla ajatuksista ja tekemisistäni otteen. Ei tarvitse ahdistua. Ei tarvitse pelätä koko ajan.

Voi elää.

Hyvinä ja huonoina päivinä.

Tää on mun elämä.Ei kenenkään muun. Ei mun elämä oo kenenkään muun vastuulla. Mä olen vastuussa kaikesta omassa elämässäni. 

Mä olen edistynyt ihan hirveästi. Tänäänkin hississä juttelin suht samanikäisen jätkän kanssa niitä näitä ahdistumatta. Punastuin ehkä vähän, mutta mitä sitten? Olihan se hyvän näköinen. Ja sillä oli samettinen ääni...

No joka tapauksessa. Oon ylpee itestäni.

Haluan et kaikki mun rakkaatkin olis ylpeitä musta ja siitä, että oon päässy eteenpäin. 

Haluaisin olla aiheuttamatta niin paljon huolta ja kipua.

Haluaisin olla tukena.

Ensin mä kokoan itseni, pala palalta. Se vie aikaa.

Kiitos rakkaat. 

Joka ikinen.

Ilman teitä, mun rakkaita, elämän valoja, mä en välttämättä olisi tässä.

Uskomassa elämään.

Hah.

Iso halaus. Ja paljon, paljon rakkautta.