Otsikon lyriikat biisistä: Kindest regards - Witt Lowry

Mä oon aina ollut iskän tyttö. Isän prinsessa. 

Mutta tytöt kasvaa naisiksi ja prinsessat kuningattariksi. Vaikka kuinka haluaisi pysyä iskän tyttönä, isän prinsessana. Aika kuluu ja elämä etenee. Tulee aika erkaantua ja se sattuu. Kasvukipuja, sellaisiksi niitä voisi kuvailla. Ja se todella sattuu. Henkisesti ja fyysisesti.

Haluaisi pyytää isältä anteeksi, ettei enää ole se pieni tyttö. Jolle isä oli virheetön ja erehtymätön. Järkkymätön kallio. Vaikkei ehkä aina ollutkaan.

Pyytää anteeksi, ettei enää rakenneta risumajoja yhdessä. 

Pyytää anteeksi sitä, ettei isä olekaan musta enää aina oikeassa kaikessa.

Ja tässä vaiheessa kyyneleet valtaavat mun silmät. Päässä vilahtaa kuvia musta ja isästä. Ja musta tuntuu, että se vanha vaihe meidän suhteessa on tullut päätökseen. Ja se tekee mut surulliseksi. Koska olen isäni kanssa eri mieltä. Yhtäkkiä näen, että isäkin on ihminen joka ei olekaan täydellinen. Jonka kanssa en olekaan samaa mieltä kaikesta.

Näen isän silmistä, että häneen sattuu myös. Eikä hän ole kauhean hyvä tunteiden kanssa. Ja me molemmat ollaan ihan hirveän huonoja puhumaan asioista yhdessä, kasvokkain. 

Mulla on ihan kauhea ikävä. Sitä isää, johon luotin kuin kallioon. Jonka tiesin tekevän mun puolesta ihan mitä vaan. Joka tuli ajamaan monsterit pois mun huoneesta tai leikki hammaskeijua öisin. Iskän hymyä ja naurua. Ihan hassuja vitsejä. Yhteisiä peli-iltoja, kun oli hyvä fiilis. Sitä, kun isä marssi koululle puhumaan kiusaamisesta. Että nyt sen on loputtava. 

Mulla on ikävä iskän halia. Oikein tiukkaa halia, joka päättyy vähän vaivautuneeseen taputukseen olalle. Mulla on ikävä sitä, kun sanon puhelimessä isälle, että hän on rakas ja hän vastaa hämmentyneenä, että niinhän säkin olet prinsessa.

 

Koska mä olen isän prinsessa. Vaikka olisin minkä ikäinen tahansa.

Ja me ollaan isän kanssa tosi samanlaisia tosi monessa asiassa. Se hymyilyttää mua. Ei ole ollenkaan epäselvää, kenen tytär mä olen. Olen oppinut iskältä niin paljon.

Mä rakastan mun isää, olin minkä ikäinen tahansa.

Mä kunnioitan mun isää, oltiin me eri mieltä asioista tai ei.

Isä on mun sankari, vaikka hän tekee virheitä. Kukapa ei tekisi.

 

Kasvaminen sattuu. Mutta se on välttämätöntä. Lapsen on kasvettava aikuiseksi ja alettava elää omaa elämäänsä. Tehtävä ovat valintansa ja virheensä. Miten muuten tätä elämää voisi oppia?