Hei rakkaat. 

Näinkin positiivinen aloitus vuodelle.  En ole ollut osastolla (vaikka sitä on kyllä useampaan kertaan harkittu, olisin kuulemma liian herkkä sinne), tai missään vaiheessa todellisessa hengenvaarassa. Tai siis olen ollut, mutta ehkä ymmärrätte. Olen aikonut hypätä, mutten ole hypännyt. Olen aikonut hukkua, mutten hukkunut. Ja niin edelleen. 

Jotenkin on nyt taas ahdistanut. Kuten iskä asian kuvasi "pipo on kireämmällä kuin aiemmin". Eilen illalla ahdistus vaan kasaantui ja kasaantui, kunnes makasin sikiöasennossa sängyssä ja yritin muistaa hengittää. Sisään ja ulos. Rauhallisesti. Nytkin se möykky painaa tuossa rinnassa. Se rutistaa mua ruttuun sisältä. Pieni paniikki melkein iskee. "Ei taas. Mä en halua. Mä en tahdo takaisin sinne helvettiin, sinne pimeään, ahdistavaan masennuksen luolaan, josta ei meinaa päästä takaisin pinnalle vaikka kuinka pyristelee."

Tässä muutamia selkeitä päiviä, jolloin lähtö oli lähellä. Näiden lisäksi on muutama ilta, kun olen pitänyt veistä ranteella ja miettinyt, että nyt tää paska loppuu tähän. 

Siltapäivä

Kaikki on sumuista. En muista, oliko syksy vai kevät, mutta joku välivaihe se oli. Olen melko varma että oli kevät. Mä kiipesin sille tutulle sillalle. Olin valmis hyppäämään. Ensimmäinen todellinen kosketus, että tämä on nyt ja tässä. 

Siltapäivästä olen kirjoittanut aiemminkin.

Tapaamispäivä

Olin menossa tapaamaan sairaanhoitajaa nuorisopsykiatriselle. Kuljin sinne jonkin verran junalla. Silloin oli sellainen kerta. Olin ahdistunut ja kun menin asemalle istumaan, ahdistus vain kasvoi kasvamistaan. Nousin ja kävelin lähemmäs raiteita, aivan siihen korokkeen ja raiteiden rajalle. Tuli pakottava tarve mennä siihen makaamaan. Tiesin, että ennen mun junaa menee toinen juna ohi, joka ei pysähdy. Se veisi mut mukanaan.

Sitten iski paniikki. Sain kohtauksen. Lähdin kävelemään pois koko asemalta. Tulin takaisin, koska mun piti mennä siihen junaan, että ehdin keskusteluun. Pyörin ja pyörin, itketti ja ahdisti. 

Kun juna meni ohi, en hypännyt alle.

Mökkipäivä

Mökillä ystävien kanssa. Otettiin alkoholia, grillattiin, saunottiin.. Illalla osa ystävistä sammui ja kaksi oli sisällä mökissä. Mä istuin yksin kuistilla ja tunsin valtavaa tyhjyyttä mun sisällä. Tuntui etten kuulu sinne. Ettei ne ihmiset välitä musta oikeasti.

Mun päässä on aika sumeaa. Seuraava kirkas kohta oli oikeastaan se kun seison vyötäisiä myöten järvessä, humalassa. Kylmästi mietin, miten kauan menisi että mä hukkuisin. Ehtisikö joku pelastaa mut? Sillä hetkellä mä kuulen askeleet, mun ystävä vetää mut rantaan ja kysyy, että mitä helvettiä mä pelleilen.

Se pitää musta kiinni kun itken. Asiasta ei enää puhuta.

Parveke

Omaan kotiin muuttaessa mulla oli niin yksinäinen olo. Sain ahmimiskohtauksia, sitten oksensin. Poltin tupakkaa. Pelotti ja jännitti. Sinä iltana menin katolle tupakalle. Olin juuri oksentanut. Itkenyt. Menin kaiteen lähelle ja aion hypätä.

Lapsi nauroi.

En hypännyt.

Koti-ilta

Olin katsellut elokuvia. En muista, mutta jokin asia laukaisi järkyttävän ahdistuksen. Tuntui että tukehdun. Hain vodkan jääkaapista, otin siitä pari huikkaa. Hain panacodit, ketipinorit, miranaxit, kaikki lääkkeet. Otin ne kämmenelle ja vapisin. Viinapullo lepäsi reittä vasten ja mä mietin että näinkö mä kuolen. Kukahan mut löytää?

Laitoin muistaakseni ystävälle viestiä. Hän puhui mut pois siitä. 

Itkin itseni uneen.

Mut on pelastettu monta kertaa. Monilla eri tavoilla. Joku suojelusenkeli mulla on, ja uskon että se on välillä helvetin rasittava duuni. 

Mä olen onnellinen, että olen täällä. Yhä vieläkin.

Rakkaudella,

Perhonen