Ei se lopu. Ei se helpota.

Ei vaikka kuinka yritän valehdella itselleni ja muille. 

Tää ei muutu tästä.

Ikinä.

Nukuin viime yönä jotain 4 tuntia. Ahdisti niin paljon, mutten voinut tehdä mitään. Viiltely olisi ollut hiljaista. Mä en sortunut.

Tällä kertaa.

En voinut itkeä. Äiti olisi kuullut. 

Mä vaan istuin sängyllä ja yritin hengittää. Ei tullut mitään. Halusin niin viillellä..... Sitten olisi voinut saada unta. Mutta ei. Mä katsoin jälkiä mun reisissä. Ne on yhä siinä, ei tarvetta satuttaa enempää.

Kunpa osaisin pukea tän toivottomuuden ja kivun sanoiksi. Mutta mä olen turta. Sormet liikkuu näppäimillä ja kirjoittaa tarinaa, jonka tiedän olevan multa. En vain sisäistä sitä. Tuntuu että sekoan.

Haluaisin hengittää. Oikeasti. Mutta ei täällä pysty edes hengittämään, koska äiti on niin lähellä.

Isällä ei oo sen parempaa. Se vaan juo. Koko ajan. Se on pelottava. Sille tulee joku uusi nainen sinne. Se vähän sattuu. Toivon että se olis onnellinen silti.

Onneksi huomenna ei tarvi mennä kouluun ja laittaa maskia naamaan. Voi olla koko päivän yksin kotona ja hengittää viimeinkin. 

Vois itkeä koko päivän.

Mutta sitten alkaa taas ahdistaa, kun ei saa mitään tehtyä. 

Onko mun tulevaisuus tilastoissa? Tuleeko musta yksi niistä nuorista, jotka menee eläkkeelle ennen kun täyttää edes 30 mielenterveysongelmien vuoksi?

Tulenko mä koskaan onnelliseksi?

Tuskin.