On pitänyt niin monta kertaa kirjoittaa, mutten osaa oikein pukea sanoiksi tätä tunnetta. Ehkä sitä voisi sanoa ahdistukseksi, muttei se ole ihan sitäkään.

Tunne, jossa rintaa puristaa, eikä henki kulje. Sydän hakkaa ja aivan hirveä syyllisyys tai raivo.

Valitettavasti on kerrottava, että oli erittäin paska joulu. Ensimmäinen joulu, kun iskä oli kännissä. Ainut pyhä asia, sekin piti mennä... Mä tiedän, että se on sairas. Se on alkoholisti. Pakko se kai joskus on myöntää, vaikka se sattuukin.

Jouluna riitoja. Kipua.

On vaan niin vaikeaa antaa anteeksi ja unohtaa.

Hän taiteilee kasvoilleen hymyn ja nyökkää, on varmaan aika mennä nukkumaan, hyvää yötä äiti ja hyvää yötä isä. Minuun ei todellakaan satu nähdä tätä. Muista hymyillä.

Kipuat rappuset ja näät sänkysi, oman turvasataman. Et jaksa pestä meikkejä, et vaihtaa vaatteita. Valahdat sängylle myttyyn kuin tiskirätti ja täriset. Et osaa enää itkeäkään, ei siitä ole mitään hyötyä, koska kukaan ei kuule kuitenkaan. Painat kasvosi tyynyyn ja huudat, isä minä vihaan sinua.

Aamulla kun kello soi, kipu iskee. Onnellisuus olikin vain unta, ohimenevä hetki. Vedät peiton kasvoillesi, etkä aio nousta enää.