Hei rakkaat.

Kuukausi on vierähtänyt kuin varkain. Ja en oikein tiedä, mitä kirjoittaa.Tuntuu tyhjälle. Ja mä tiedän, että se on mun tapa selvitä epävarmuudesta. Aikaisemmin olisin saanut paniikkikohtauksia, viillellyt, oksennellut, ahdistellut ja itkenyt. Nytkin kyllä itken aina välillä.

Nyt mä vaan tyhjennän pääni, tungen kaiken pelon ja ahdistuksen mun ulkopuolelle. Menkää pois. Kyllä mä pärjään ja selviän.

Ahdistaa ihan helvetisti tulevaisuus. Koulu. Työ. Mitä mä teen mun elämällä? Tuntuu kuin tulevaisuus olisi yksi iso kysymysmerkki. Ja muiden odotukset huutomerkki sen perässä.

Että mitäs helvettiä sä oikein haahuilet, tyttö. Sun piti olla se paras. Sulla piti olla kaikki hanskassa. Sitten pamahtaa pommi, että sulla on masennus. Paniikkihäiriö. Että sä viiltelet ja haluat kuolla.

Kun sitten siitä jotenkuten selviät, et vieläkään tiedä mitä teet. Sun piti parantua Sun piti selvittää elämän suuri mysteeri ja mennä eteenpäin kuin unelmaa vain.

Ehei. 

Olen enemmän ymmälläni kuin koskaan. 

Koska mä en ole koskaan ajatellut tulevaa näin tosissani. Kun kuolema ei ole vaihtoehto. Se ei ole valinta. 

Ensimmäistä kertaa mä tunnen, että mä oikeasti elän täällä elämää eteenpäin.

Ja olen ihan hukassa että miten.

Kaiken jälkeen.

Miten.

Miten eletään?