Mä muutun. Mä tunnen sen. Mä oon motivoitunut muuttumaan, mä tunnen, että mä pystyn siihen.

Tänään menin sovituskoppiin. Paita oli vartalonmyötäinen. Katoin itseäni peilistä, enkä tuntenut itseinhoa, en halunnut paitaa heti pois päältäni, en halunnut nyppiä läskiä ja sanoa, että hyi helvetti. Mä näytin oikeastaan hyvälle. Minä? Hyvälle? Omasta mielestäni? Nevör. Evör. 

Mulla oli tänään mahtava päivä ihanien ihmisten kanssa, jotka auttaa mua niin paljon ja tekee kaikkensa, ettei mua alkais ahistaa. Ja mä voin sanoa, jos ahdistaa. Ei ne vaivaudu. Ne vaan sanoo, että okei, ei hätää. Ne haluaa tietää, miten ne voi auttaa.

Ne välittää. Ja nyt mua alkaa itkettää. Iltaisin on vaikein uskoa, että kukaan välittäis. Mutta ne välittää musta. Ne haluaa, että mulla on kaikki hyvin. Ne haluaa, että oon onnellinen. Ne haluaa nähdä kun hymyilen.

Musta välitetään.

Mulla on niin ristiriitainen olo. Mä tunnen, että tää menee paremmaks, oikeasti se muutos on nyt jossain syvällä eikä vaan pinnassa. Mä tunnen mun sisällä.. Lämpöä ja iloa. Ennen on vaan ollut parempia kausia ja huonompia kausia. En osaa sanoa mitä tää on, koska on vaikeeta välillä. Haluaisin joskus viillellä.

Mut mä muutun. Mä muutun sisältä, eikä se pelota. Se tuntuu hyvälle. 

Mäkin opettelen välittämään itsestäni.

Mulla on väliä. 

Mä ansaitsen rakkautta.

Mä ansaitsen onnea.

Mä ansaitsen hymyillä.

Ja mähän hymyilen.

Itken ja hymyilen.

 

~Perhonen~