Ikkunaa pitkin valuvat pisarat, kylmät, taivaasta maahan asti. Kuvat menneistä puristavat rintaa. Kasvaminen sattuu. Sattuu joka kohtaan kehossa, ennen kaikkea sydämeen. On pakko mennä eteenpäin. On pakko rämpiä läpi sen tuskan, pimeyden, kivun, menetysten ja virheiden suon. Sattuu. Tukehduttaa. Ja lopulta huomaa, että on aivan yksin. Ja se on ihan okei. Siihen on vaan totuttava, että lopulta mikään maailmassa ei välttämättä kestä. Mikään ei ole varmaa.

Minä halusin olla varma sinusta. Mutta lopulta, kuten aina voi olettaa, mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma. Ja sinä livut otteestani, kauemmas, kauemmas. Ja minussa on reikä, arka, verestävä reikä, joka kuroutuu umpeen hitaasti.

Miksi en vaan voinut muistaa, miten paljon muhun voi sattua?

Tää oli menossa parempaan, enkä enää edes muistanut, miten paljon voi henkisesti sattua. Ihan konkreettisesti sattuu, enkä mä tiedä enää, miten tän kivun saisi pois.

Onneksi oon nyt sentään sen verran vahvempi, etten harkitse huumeita tai viinaa ratkaisuksi tän turruttamiseen. Ei se silti poista sitä faktaa, että tälläisen sydänsäryn edessä mä oon aseeton.

 

Kipuun turtuu, kun tarpeeksi sattuu.

Ilmeisesti muhun ei ole vielä sattunut tarpeeksi.

 

-Perhonen-