Mä yllätyn miten helppo mun on puhua susta nyt. Miten helppo mun on sanoa, että sä olet paskiainen ja teit väärin. Ihan helvetin väärin. Myönnän, etten osais antaa anteeksi ja se on aivan ymmärrettävää.

Mä nään teidän silmistä, että te ymmärrätte, että muhun sattuu se, vaikken sitä näytä. Että mun on vaikea puhua. Mutta haluan vaan puhua ja puhua, purkaa sen ulos. Haluan kertoa joka hetken, joka kosketuksen. Koska se helpottaa mua. Mun on helpompi joka sanan jälkeen hengittää. Samalla musta tuntuu että tuun lähemmäs teitä koko ajan. Vaatii helvetisti luottamusta kertoa, olla avoin, olla haavoilla, olla rikki, aivan alasti ajatustensa kanssa. Monstereiden ulos päästäminen ja antaminen muille on vaikeaa. Koska pahimmassa tapauksessa se toinen tekee niistä aseen mua vastaan.

Sun kasvot palaa mun mieleen. Mä kuulen sun äänen.

"Älä oo kakara." 

"Kaikki naiset tykkää kun niitä pidetään hyvänä."

Mä kuulen sun naurun, kun sanot että olen lapsellinen. Kuinka olen muka kerjännyt sitä, kuinka mäkin haluan, kuinka se helpottaa, alkaa tuntua hyvälle vielä.

Tunnen sen pelokkaan tytön mun sisällä, ja mikä tahansa kosketus sais mut kavahtamaan. Mä tunnen sun huulet, mä tunnen kivun, pelon... Musta tuntuu että mä halkean.

Mulla on vahvempi olo kuin pitkään aikaan.

Ehkä siksi, koska mä olen ihan helvetin vahva ihminen. Oikeasti.

 

Huomenna alkaa työharjoittelu, vaihtelua elämään ja vielä ihan mahtavassa paikassa, jossa mulla on hyvä olla. Ei oikeastaan jännitä, vähän, mutta sillee normaalisti.

Ehkä mä oon lakannu pelkäämästä koko ajan niin paljon.

 

Olette rakkaita.

Hyvää alkavaa, uutta viikkoa. Joka aamu on uusi alku.

~Perhonen~