Hei kaikille, ja anteeksi taasen kun olen laiminlyönyt teitä.

En ole vieläkään saanut kerrottua isälle ja asia vaivaa melko paljon. Miten osaisin kertoa?

Tapasin ystäväni poikaystävän ja osasin jopa avata suuni... Saavutus sinänsä.

Nyt juuri olen ihan hirveässä räkä- ja yskätaudissa kotona, huomenna pitäisi varmaan ryhdistäytyä ja mennä kouluun. Ei millään jaksaisi, koulussa on aina niin raskas olo. Kouluun pitää jaksaa laittaa maski naamalle ja olla normaalisti. Tai ainakin yrittää.  Päivä päivältä käy raskaammaksi se tieto, ettei mulla ole ketään läheistä ihmistä koko koulussa.

On outoa ettei edes kevät aurinko piristä. Aina yleensä mulla on keväästä alkanut hyvä jakso, joka loppuu kesän mentyä ja koulun alkaessa. Nyt kuitenkin odotan koko ajan että aurinko menee pilveen ja alkaa sataa. Talvi jatkuu ikuisesti niin kuin tämä kylmyys ja tyhjyys minussa.

Aurinko tuo esiin kaiken lian. Näkyvätkö arvet minussa? Huomaavatko ihmiset paremmin tummat silmänaluset ja kyynelten jättämät uomat kasvoissani? Niin monesti olen itkenyt, että olen miltei varma, että kyynelten urat ovat itsekseen tatuoituneet kasvoihini muistomerkeiksi.

Tästä vuodesta tulee vaikea. Olen kai tiennyt sen jo kauan. Olisi helpompi painaa paska pois, antaa veden huuhtoa sen sulavan lumen mukana viemäriin ja piilottaa se sinne pysyvästi. Kärsiä välillä huonoista kausista, muttei tarvitsisi käydä tätä kaikkea läpi. Ei tarvitsisi tulla kuoresta ulos ihmisten eteen; tälläinen minä oikeasti olenkin, juoksetko karkuun?

Nyt on mentävä taas. Olette rakkaita.

Kauniita kevään päiviä. Jospa ne pilvet pysyisivät poissa edes hetken.

~Perhonen~