Poika oli meillä. Tai mies. Jätkä. Ihminen.

Sain yhteensä sen vuoksi kuusi kohtausta. Pikkuisen vaan ahdisti. 

On oikeasti vaikeaa, kun mä tiedän, että se on vaan mun pään sisällä se ongelma. En vain tiedä, mitä tekisin sille. Yritin hokea koko ajan: "Se on vaan sun päässä. Ei ole mitään hätää. Rauhoitu." Ei se auttanut.

Mä lupasin, etten satuta itseäni enää yhdenkään pojan vuoksi. Miten kävikään? Reisissä on uusia jälkiä. Jes. Hyvin menee.

Ja pahinta on se, ettei se oli K:n syytä. Ei todellakaan. Se oli ihana, kultainen ja aivan helvetin söpö (mitä en odottanut). Se ei ole mitenkään henkilökohtaista, vaan se vika on mussa. Se on mun ongelma, ja haluaisin korjata sen.

Miten ikinä pystyisin seurustelemaan kenenkään kanssa tässä kunnossa? En mitenkään.

Lisäksi on ne kuvat.

Kuvat, joita meistä otettiin ja joita me itse otettiin. Mä en vaan...

Mä yritän torjua rumat ajatukset, ihan tosissani. Mä.. Mä olen kaunis, tavallaan. Tavallaan kuitenkin vihaan itseäni. Sitä, miltä näytän. Sitä, miten ajattelen. Sitä, miten toimin.

Sitä, mikä mä olen.

 

Löysin netistä muuten sellaisen perhosprojektin, johon aion osallistua nyt. Mä haluan parantua, mä tahdon eroon viiltelystä.

Mä pystyn siihen.