Hei pitkästä aikaa rakkaat, jos olette vielä kuulolla.
Ette voi kuvitellakkaan miten paljon olen halunnut puhua tai siis kirjoittaa teille sillä aikaa kun Vuodatus ei toiminut...
Olisi niin paljon sanottavaa. Ensinnäkin, minne olette kadonneet? Tai siis kommenttinne ovat kadonneet? Toivon, ettette te ole kadonneet minnekkään.
Toiseksi anteeksi. Olen taas viillellyt. Ilman selkeää syytä. Kaipa se johtuu siitä, että haluan tehdä tästä sisälläni vellovasta kivun valtamerestä konkreettista. Kaikkiinhan sattuu jos lyö itsensä johonkin tai vetäisee puukolla sormeen? Haluan jotain fyysistä kipua tämän henkisen tilalle. Muttei sekään auta kuin hetken.
Nykyään itken itseni uneen poikkeuksetta joka ikinen ilta. Olen vaan niin lopen väsynyt. Tiedän, että jaksan. Tiedän, että minun on jaksettava. Haluanko jaksaa? Enpä taida.
On niin vaikeaa selittää. Ettekä te voi kokonaan ymmärtää. Kuin en olisi henkisesti nukkunut moneen vuoteen. Kuin olisin painimatsissa tyrmättynä jaksamatta nousta enää. Kuin joku olisi hakannut minut sairaalaan kooman partaalle niin, etten tuntisi enää kipua mutta tietäisin, että pian se iskee vavisuttavan vahvana. Kuin olisin turta ja samalla tuskissani. Elävä kuollut.
Luin Jonakin päivänä kaduttaa -kirjan, ja vaikka minäkin artikkelien perusteella epäilen tarinan todenpitävyyttä kirjailijan taholta, se ei silti muuta sitä tosi asiaa että joka sana kirjassa on totta jonkun elämässä. Koko kirjan ajan mietin itseni Elisan paikalle. Miten vanhempani olisivat henkisesti romahtaneet.
Sitten kuvittelin itseni niiksi kiusatuiksi, joita Miksu (Elisan isä) tapaa kirjassa. Joilta hän pyytää anteeksi kiusaamistaan. Jokainen suhtautui kirjassa eri tavoin haistattamisesta anteeksiantoon, jopa vähättelyyn. Miten minä reagoisin vanhempana, 20 vuoden päästä jos joku kiusaajistani pyytäisi anteeksi? Haistattaisinko hänelle? Voisinko katsoa häntä silmiin? Osaisinko antaa koskaan anteeksi?
Mä en halua takaisin kouluun kaikkien entisten kiusaajieni eteen. Mä en halua enkä jaksa pitää itseäni kasassa. Kotonakin on jo niin saatanan vaikeaa olla purskahtamatta itkuun. Mulla ei oo koulussa yhtäkään oikeaa ystävää. Kaikki on vaan feikkiä. Pintaa. Kiiltoa. Selviämistä. Miten sä voit pitää sen kulissin? Jos mä sanoisin niille mitä oikeesti aattelen, mä jäisin yksin. Mut leimattais hulluksi. Pelottavaksi.
Tottahan se on. On ihan helvetin pelottavaa olla varjo menneestä. On pelottavaa olla joku muu kuin oma itsensä. On pelottavaa kun tartun saksiin enkä pysty lopettamaan.
Ja tiedättekö mikä on ihan helvetin pelottavaa? Se, kun katsoo itseään peilistä ja on samaa mieltä kuin kiusaajat. Se, kun tuntee olevansa niin arvoton että voisi yhtä hyvin kuolla pois.
Anteeksi synkästä kirjoituksesta.
Jättäkää kommenttia.
Rakkaudella
~Perhonen~
Ette voi kuvitellakkaan miten paljon olen halunnut puhua tai siis kirjoittaa teille sillä aikaa kun Vuodatus ei toiminut...
Olisi niin paljon sanottavaa. Ensinnäkin, minne olette kadonneet? Tai siis kommenttinne ovat kadonneet? Toivon, ettette te ole kadonneet minnekkään.
Toiseksi anteeksi. Olen taas viillellyt. Ilman selkeää syytä. Kaipa se johtuu siitä, että haluan tehdä tästä sisälläni vellovasta kivun valtamerestä konkreettista. Kaikkiinhan sattuu jos lyö itsensä johonkin tai vetäisee puukolla sormeen? Haluan jotain fyysistä kipua tämän henkisen tilalle. Muttei sekään auta kuin hetken.
Nykyään itken itseni uneen poikkeuksetta joka ikinen ilta. Olen vaan niin lopen väsynyt. Tiedän, että jaksan. Tiedän, että minun on jaksettava. Haluanko jaksaa? Enpä taida.
On niin vaikeaa selittää. Ettekä te voi kokonaan ymmärtää. Kuin en olisi henkisesti nukkunut moneen vuoteen. Kuin olisin painimatsissa tyrmättynä jaksamatta nousta enää. Kuin joku olisi hakannut minut sairaalaan kooman partaalle niin, etten tuntisi enää kipua mutta tietäisin, että pian se iskee vavisuttavan vahvana. Kuin olisin turta ja samalla tuskissani. Elävä kuollut.
Luin Jonakin päivänä kaduttaa -kirjan, ja vaikka minäkin artikkelien perusteella epäilen tarinan todenpitävyyttä kirjailijan taholta, se ei silti muuta sitä tosi asiaa että joka sana kirjassa on totta jonkun elämässä. Koko kirjan ajan mietin itseni Elisan paikalle. Miten vanhempani olisivat henkisesti romahtaneet.
Sitten kuvittelin itseni niiksi kiusatuiksi, joita Miksu (Elisan isä) tapaa kirjassa. Joilta hän pyytää anteeksi kiusaamistaan. Jokainen suhtautui kirjassa eri tavoin haistattamisesta anteeksiantoon, jopa vähättelyyn. Miten minä reagoisin vanhempana, 20 vuoden päästä jos joku kiusaajistani pyytäisi anteeksi? Haistattaisinko hänelle? Voisinko katsoa häntä silmiin? Osaisinko antaa koskaan anteeksi?
Mä en halua takaisin kouluun kaikkien entisten kiusaajieni eteen. Mä en halua enkä jaksa pitää itseäni kasassa. Kotonakin on jo niin saatanan vaikeaa olla purskahtamatta itkuun. Mulla ei oo koulussa yhtäkään oikeaa ystävää. Kaikki on vaan feikkiä. Pintaa. Kiiltoa. Selviämistä. Miten sä voit pitää sen kulissin? Jos mä sanoisin niille mitä oikeesti aattelen, mä jäisin yksin. Mut leimattais hulluksi. Pelottavaksi.
Tottahan se on. On ihan helvetin pelottavaa olla varjo menneestä. On pelottavaa olla joku muu kuin oma itsensä. On pelottavaa kun tartun saksiin enkä pysty lopettamaan.
Ja tiedättekö mikä on ihan helvetin pelottavaa? Se, kun katsoo itseään peilistä ja on samaa mieltä kuin kiusaajat. Se, kun tuntee olevansa niin arvoton että voisi yhtä hyvin kuolla pois.
Anteeksi synkästä kirjoituksesta.
Jättäkää kommenttia.
Rakkaudella
~Perhonen~
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.