Hei rakkaat.
Riitelin perjantaina yhden todella tärkeän ihmisen kanssa. Tai siis se loukkasi mua, mä huusin ja se lähti, niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Repi mut riekaleiksi, eikä ilmekään värähtänyt.
En haluaisi, että se vaikuttaa muhun näin. Se ei ansaitse mun kyyneleitä, se ei ansaitse näitä sanoja, mutta kun mä haluaisin pelastaa sen. Mä haluaisin sulkea sen mun syliin, puristaa kovasti ja sanoa, että mihin se on kadonnut. Missä on se mun ystävä, johon tutustuin? Se ystävä, joka oli aina mun tukena? Aina olemassa.
Me oltiin aina yhdessä. Kuuluttiin samaan lauseeseen.
Mihin se kaikki katosi?
Mä haluaisin sanoa, että sen ei tarvi esittää mitään. Se voi olla eksynyt. Se voi olla vittumainen. Mutta mä haluaisin, että se kertoisi. Että mä näkisin, että se tuntee jotain. Tasan kerran olen nähnyt, että se tuntee jotain mua kohtaan. Etten mä ole yhdentekevä.
Sinä iltana mä hylkäsin sen.
Kadun sitä varmaan lopun ikäni. Mä... Mut nujerrettiin silloin, melkein viisi vuotta sitten. Siitä lähtien mun ystävä on mennyt kauemmaksi. Mä hylkäsin sen. Mä en taistellut tarpeeksi. Ja nyt se ei enää ole sama ihminen. Se on kadonnut, imaistu siihen maailmaan, jota se ennen vihasi mun kanssa. Jota vastaan me taisteltiin yhdessä. Nyt olen vain minä ja se tyhjä kuori, joka mun ystävästä on jäljellä.
Mä haluaisin huutaa, ravistella. Haluaisin sanoa, että rakastan sitä.
Mutta sen katseessa ei muuttuisi mikään. Mä olisin ilmaa. Se kai eniten sattuu. Ettei.. Ettei mikään liikahda siinä.
Ettei se välitä.
Koska mä välitän. Todella välitän.
Sattuu.
Mä jään odottamaan anteeksipyyntöä, jota ei koskaan tule. Mä jään odottamaan sitä, että se heräisi, tulisi takaisin mun luo ja ottaisi kädestä.
Sanoja ei tarvittaisi. Mä antaisin kaiken anteeksi, mä halaisin, itkisin ja nauraisin.
Sitä päivää ei koskaan tule.
Hukun sisältä.
Sattuu.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.