Hei kaikki rakkaat.

Olo on omituinen. Tyhjyys hiipii taas jäädäkseen muhun enkä oikein tiedä, miten saisin sen pysymään poissa. Vähän kuin tietäisi, että pian ei tunne enää mitään ja pohtii, olisiko se sittenkään niin paha asia. Haluaisi olla tunnoton. Mutta onko se sitten pidemmän päälle kovinkaan mukavaa, jos ei tunne mitään? Ei iloa eikä onnellisuutta. Tosin ne ovat olleet melko vähäisiä tunteita viime aikoina....

Tyttö maalaa ilmaan kuvia menneestä. Viime vuonna olit siinä, sinä unieni tuote. Makasit siinä vierelläni ja olin onnellisempi kuin pitkään aikaan. Mutta olit unta vain, joka muuttui myöhemmin painajaiseksi. Haukuit huoraksi, rumaksi. Tarpeettomaksi. Ja minä en tuntenut enää mitään, olin tyhjät kuoret ja repaleinen sydän. Mutten ainakaan tuntenut enää. Ja tiesin, etten tule pitkään aikaan tuntemaankaan.

En muista millä nimellä poikaa kutsuin, joka oli ensimmäinen, jolle kerroin kunnollisista tunteistani. Mutta tässä kirjoituksessa hän olkoon pelkkä R.

Hyvinä päivinä se ei satu. Kun R kävelee ohi ja katsoo minua, en tunne juuri mitään. Mutta tänään tunsin katseen tunkevan läpi ja häpeä, kipu ja kaikki arvet muistuivat pintaan... Miten voisin ikinä, ikinä puhua tuolle ihmiselle? Katsoa häntä silmiin? Kun tarkemmin mietin, en olekaan puhunut hänelle sen jälkeen. Sanaakaan. Se sattuu liikaa.

Katsot ulkona leijuvia hiutaleita ja toivot, että voisit olla kuten ne. Kauniita, kylmiä ja katoavaisia. Sillä kun ne osuvat asvalttiin tai kun kevät tulee, ne katoavat. Hiutaleet sulavat puroiksi ja purot kasaantuvat lammikoiksi lasten kumisaappaiden alle. Voisit olla kuten ne, jatkuvasti liikkeessä. Et ehtisi juurtua minnekkään.

Koeviikko on ollut henkisesti raskas. En vain yksinkertaisesti jaksa keskittyä, ja monet kokeet ovatkin menneet vain sillä tiedolla, mitä olen tunneilta saanut. Filosofiasta tuli hyvä numero, kokonainen kahdeksikko. Tiedän, että olisin pystynyt saamaan ysin jos olisin viitsinyt lukea yhtään.

Kaikki ihmettelevät, miksi vaadin itseltäni ja koulultani niin paljon. Kaikesta pitäisi saada vähintään ysi, kasi on jo pettymys. Saatikka seiska tai kutonen! Mutta mitä minä pitäisin hallussani, jos en omaa koulunkäyntiäni? Se on ainut asia maailmassa, jota pystyn kontrolloimaan.

Sivallat minut halki ja naurat. Tätähän minä halusin koko ajan, tulla uudelleen särkyväksi ja helähtää lattialle.

Kokoan sirpaleitani kun olet mennyt, vaikka tiedän, etten koskaan tule saamaan niitä kasaan kokonaiseksi, eheäksi. En saanut viimeksikään.

Tuijottelen muistoihin vaikka tiedän, etten voi jäädä. En voi pysähtyä hetkeksikään, en saa alkaa tuntea näin. Huokaan ja kapuan ikkunalaudalle. Pian se on ohi.

~Perhonen~