Hei rakkaat.

Vähän sekavat fiilikset. En oikein tiedä. Tuntuu, että aika menee kauhean nopeasti ja samalla hitaasti. En tiedä onko siinä mitään järkeä, mutta välillä se tuntuu siltä.

Kolme vuotta terapiaa on ensi viikon viimeisen käynnin jälkeen takana. Mä olisin siis ikään kuin valmis paketti. Hahah. No en mä usko, että mä koskaan tulen valmiiksi. Enkä mä tiedä onko se tarpeenkaan.

Tuntuu, että aika valuu hukkaan. Siellä terapiassa siis. Olisi vielä niin paljon asioita, joita pitäisi käydä läpi. Joista pitäisi puhua. Kun en mä ole osannut niistä puhua. En ole ollut valmis puhumaan. Ne kaikkein uusimmat kipeimmät muistot. En mä tiedä, osaanko mä käsitellä ne itsekseni. Mutta kai mun on opittava.

 

rainbow, quote, and grunge -kuva

 

Pelottaa tulevaisuus. Pelottaa, jos pääsen kouluun. Pelottaa, jos en pääse kouluun.

Pelottaa, miten tää parisuhde kestää. Vaikken mä haluaisi sitä sanoakaan. Mutta kyllä se pelottaa. Että toinen kyllästyy suhun tai tajuaa, että ei helvetti, en mä tollaisen ihmisen kanssa halua ollakaan.

Koska olen mä hankala. Voin sen sanoa. Olen epävarma. Olen tunteellinen. Mulla on niitä päiviä, kun tuntuu, että voisin vain itkeä. Itkeä ja itkeä. Tai huutaa. Raivota. Mököttää.

Enkä mä ole ikinä jakanut niitä tunteita toisen ihmisen kanssa joka päivä arjessa. Koska olen hyvin pitkälti asunut tämän ihanan miehen kanssa viime aikoina. Kyllä siinä näkee arjen toisen ihmisen kanssa.

Voin sanoa, etten mä ole kyllästymässä tähän. Musta se on ihanaa. Mutta vaikeaa samalla. Kun sun on opittava puhumaan siitä, mitä ajattelet. Koska kaikki, jotka tuntee mut, tietää, että pitää vähän kaivaa, jos tahtoo kuulla mitä oikeasti mietin. Mä aina sanon, että ei mitään, vaikka mun mielessä olisi miljoona asiaa.

Kaikkia ei tosin kiinnosta päästä sen kuoren alle. Tätä miestä kiinnostaa. Ja niinpä mun on opittava puhumaan. Suoraan ja rehellisesti.

Se on vapauttavaa, pelottavaa, vaikeaa, ihanaa...

Koska mä en ole koskaan ollut siinä kovin hyvä. Puhumaan nimittäin. Kyllä mä kirjoitan. Ihan mistä vaan. Mutta puhuminen.. Huh. Kauhean pelottavaa.

Sanat ei tule yhtä hyvään järjestykseen. Ne takeltelee mun suussa ja päässä. 

Mutta ei silloin kun kirjoitan. Siinä ne tulevat, juuri siinä järjestyksessä, missä ne on tarkoitettu. Ei tarvitse hirveästi miettiä tai kumitella. Siinä ne ovat.

Sanat.

 

shy, love, and quote -kuva

 

Mietittiin terapiassa tilannetta kolme vuotta sitten ja nyt. Ja mua alkoi itkettää. Matka on ollut niin pitkä. Henkisesti. Raskas. Mutta antoisa. Mä olen löytänyt itseni siltä matkalta.

Siitä mieleeni tuli väistämättä se, mitä kirjoitin ylioppilaskirjoituksissa. Otsikkona oli "Siltä matkalta löysin itseni". Ja mä muistan, miten menin äidinkielen opettajan luo kuulemaan arviota. Hän itki. Sanoi, että kyllä se aikalailla on täysien pisteiden kirjoitus. Ja silloin mä olin vasta matkan alussa. Ja silti olin saanut tosi paljon. Kyllähän sieltä sitten täydet pisteet tuli.

Mun tarinasta.

Mä olen miettinyt sitä, miten voisin ikinä, koskaan kiittää kaikkia ihmisiä matkan varrella. Koska sanat ei vaan riitä. Ne ei kerro sitä, miten musta tuli onnellinen. Miten mä löysin mun elämään valoa, rakkautta, iloa, hymyä... Koska kaikki oli mustaa, pimeää, pelottavaa. Millaisesta montusta sitä onkaan kiivetty ylös pikkuhiljaa.

En mä olisi koskaan onnistunut siinä yksin.

Kunpa osaisinkin kiittää.

Koska se ei ole itsestään selvää. Että saa apua. Ja osaa ottaa sitä vastaan. Tai ylipäätään hakea apua. 

Joten kiitos kaikille.

Matka jatkuu. Pienin askelin.

 

Rakkaudella, Perhonen

skin, monster, and Effy -kuva