Hei rakkaat.

On ollut taas aikalailla arvoton olo. Tuttua, ei pitäis enää sattua, eikö? Välilä mä jo uskoin, että mä oon ihan okei tyyppi, enkä arvostellut itseäni joka käänteessä.

Mä kuulin uuden moton.

"Kyllä läski aina syyt keksii."

Siinä se oli. Kaikki "syyt" eli tekosyyt, joita mä jankkaa päässäni. Kyllä läski jonkun syyn aina keksii, miksi voi herkutella. Miksei tänään tarvitse mennä salille. Miksi voi lykätä uuden elämän alkua huomiseen. Jotenkin sitä vaan aina uskoo, että jotenkin on luvattu se huominen.

Mun isoäiti on niin lihava ja huonossa kunnossa, että vaikka se on 67, se voi joutua pyörätuoliin. Ihan vaan siksi, koska se röhnöttää sohvalla, vittuilee ja syö. Lähinnä vittuilee.

Mun äiti on kovaa vauhtia painamassa samaan suuntaan. Se ei arvosta itseään paskan vertaa. Aina se yrittää laihduttaa ja muuttua, mutta ei. Kun ei se vaan arvosta itseään tarpeeksi, että ajattelis, että nyt riitti.

Mä olen ihan samanlainen.

Mä olen 19 ja arvostan itseäni suunnilleen yhtä paljon, kuin koiran paskakikkaretta kadulla. 

Anteeksi kamala kielenkäyttö. Turhauttaa. Ahdistaa.

Mä olen samassa jamassa kuin mun mutsi ja isoäiti. Poikkeuksena se, etten mä ole ehtinyt vielä edes elää. Ja mä olen vielä nuori. Mä voin tehdä vielä vaikka mitä. Mun aineenvaihdunta on nopeampi. Ja niin edelleen.

Mistä sitä oman itsensä arvostusta löytyisi? Ei ainakaan tästä päästä. 

Ja sen on lähdettävä musta. Sen muutoksen. 

Mä en voi tehdä sitä kenenkään muun vuoksi. Vain itseni. Siksi, että mä ansaitsen sen. Siksi, että mä haluan. Siksi, että mä olen valmis tekemään töitä sen eteen.

Kukaan muu ei voi sanoa mulle, että valoja tauluun. Tee se. Ei se kanna pitkälle.

Tukea mä tarvitsen. Mutta...

En mä tiedä.

Katsotaan mitä tapahtuu. Mä vetäydyn nyt tappelemaan pääni sisällä ja etsin sitä itseni arvostuksen puuttumista omista tunnesotkuistani. 

Jossain siellä on se minä, joka hiljalleen luopui omasta arvosta.

 

Olette rakkaita.

Parempaa huomista.

Rakkaudella, Perhonen