Mä katson sua kun puhutaan toisillemme. Missä vaiheessa sä kasvoit aikuiseksi? Missä vaiheessa sä kasvoit fyysisesti mua pidemmäksi, missä vaiheessa mun piti varvistella että saan halattua sua? Missä vaiheessa sä kasvoit henkisesti noin aikuiseksi, että tajuat miten maailma pyörii? Milloin sä aloit puhua noin viisaasti?

Mun sydäntä puristaa. Mua itkettää. Mikset sä voinut pysyä aina lapsena? Mä nään sen pojan, virne naamalla Hessu Hopo paidassa, ekan luokan kuvassa. Minne se poika on kadonnut? Miksen voi enää suojella sua kaikelta?

Kun mun pikkuveli syntyi, mä olin vuoden ja kaksi kuukautta vanha. Mutta jo siinä hetkessä, mä suojelin sitä. Vahdin ja huolehdin, ettei sille pienelle käärölle tapahdu mitään pahaa. Päiväkodissa mä puolustin sitä. Alakoulussa mä vahdin sitä välitunneilla, kun tiesin että sitä kiusataan. Mä puhuin sille ja kerroin, että se on tarpeeksi hyvä.Että se on parempi kuin yksikään sen kiusaaja.

Silti mä en voinut suojella kaikelta. Mutta sä olit mun pikkuveli, mun rakas.

Niin helvetin raivostuttava, että silmät meinas pullahtaa päästä ja verisuoni katketa. Mutta silti. Sua ei saanut kiusata kukaan muu kuin mä.

Muistan ne hetket kun maattiin kerrossängyssä ja sä kömmit mun viereen kun et halunnut nukkua yksin. Tai pelkäsit. Sä puhuit mulle siitä, mikä pelottaa ja mä annoin sun nukkua siinä.

Vanhempi poika nosti sut seinälle sun kauluksista ja uhkasi lyödä. Sä tulit kotiin ja kerroit asiasta. Sä olit käynyt hapkidossa jo vuoden verran. Iskä kysyi sulta, mikset käyttänyt sun taitoja siihen poikaan. "Mä en halunnut että siihen sattuu".

Vasta silloin mä tajusin, miten valtavan iso sydän sulla on.

Pikkuveli tulee aina olemaan mun pikkuveli. Mutta ehkä mun pitää hyväksyä se, että sekin kasvaa ja aikuistuu. Ja aivan sama, miten vanhoja me ollaan, se on silti mun veli. Ja vaikka me kuinka tapellaan, silti. Silti se on aina siinä ja mä oon aina tässä.

Toisiamme varten.

 

~Perhonen~