Hei rakkaat.

Mulla on taas kerran taistelu pään sisällä. Ahdistaa. Mun terapioista jää tältä kuulta puolet pois ja sitten alkaa kesäloma. Näämme terapeutin kanssa vasta elokuussa.

Miten mä selviän? Mitä helvettiä tapahtuu jos muutan ja vaihdan kaupunkia? Uusi terapeutti ja vuosi aikaa toipua. Sitten on terapiatuet käytetty. En mä ole valmis. Mä romahdan. Mä tulen alas ja murskaannun niin pieniksi siruiksi, ettei mua saa kukaan kasaan. Pelottaa. Pelottaa niin helvetisti.

Kaikki. Koko ajan.

Pelosta on tullut tosi hallitseva mun elämässä. Olen jutellut yhden tosi mukavan miehen kanssa, mutta pelko tulee tielle. En anna itseni tuntea mitään. Aikaisemmin olisin jo ihastunut. Nyt vain odotan koko ajan että milloin muhun sattuu taas. Koska joka tapauksessa niin tulee tapahtumaan. 

Se on väistämätöntä.

Kipu on väistämätöntä.

Silti mä haluan tutustua siihen mieheen ja asettaa itseni siihen tilanteeseen, että voi sattua. Eli kai mä en ole menetetty tapaus. Kai mussa on yhä se romantikko, taivaanrannanmaalari, joka uskoo rakkauteen ja ihmisiin. 

En tiedä, mutta haluaisin ainakin uskoa niin.

 

Olette rakkaita.

Anteeksi että tämä on nyt tätä samaa paskaa taas. Yritän tsempata.

~Perhonen~