Hei rakkaat.

Olen monta kertaa tullut tänne, avannut kirjoitusikkunan ja alkanut kirjoittaa tyhjiltä kuulostavia lauseita. Sitten olen vain pyyhkinyt ne, lyönyt sänkyä ja voihkaissut turhautuneena. En todella tiedä, miten mä osaisin kirjoittaa tän ulos, selkeinä sanoina ja lauseina, mutta ehkä en ota mitään paineita. En mä koskaan ole suunnitellut kirjoituksiani, ne vaan tulevat tulvana, sanoina, lauseina, kunnes kirjoittaminen loppuu.

Sen varmasti myös huomaa teksteistäni, ainakin joskus. 

Eli siis. Pakko aloittaa jostain.

Olen nyt monelle eri ihmisille yrittänyt selittää, miksi mua ahdistaa nyt niin helvetisti ja olo on huono. Ei se itsestään vain napsahtele päälle ja pois, se masennus. Ei sillä, että mä missään välissä olisin ollut kokoaan terve, mutta ainakin paljon lähempänä sitä olen ollut kuin nyt.

Ensimmäistä kertaa masennuksen aikana, mä en nää tulevaisuuteen. Se on kuulemma aina huono merkki. Ihmisellä pitää olla suunnitelmia, unelmia ja tavoitteita. Muuten on se vaara, ettei näe mitään, minkä vuoksi elää enää ja no, kaikki varmaan osaavat päätellä mihin se usein masentuneella ihmisellä johtaa. Itsemurhaan. 

Olen todella itkuinen ja saamaton. Kaikki vaatii isoa ponnistelua. Kauppaan meno, puhuminen, nauraminen... Vaikka olen itkuinen, en saa kyyneleitä tulemaan. En vain saa. Vaikka tikistän ja tikistän. Tuntuu, että olen turta, pelkkä tyhjä kuori jonka sisällä ei ole mitään tai ketään. Hymyileminen on ehkä vaikeinta. Kun ei hymyilytä. Enkä mä osaa enää sen aidon hymyn jälkeen feikata taas sitä "kaikki hyvin" hymymaskia. Se ei tunnu samalle kuin se aito hymy, jota sain maistaa.

Kyllä mä vieläkin hymyilen. Joskus. Puhumisestakin on tullut taas niin helvetin vaikeaa, kun ei ajatus pysy läjässä. Kun en mä tiedä, mikä mulla on. Tai tiedän,mut en mä osaa selittää sitä kenellekään. 

Suurin ongelma on se, etten enää tiedä kuka mä olen. Masennus on määrittänyt mut. Muut ihmiset ovat määrittäneet mut. Lääkärit, perhe, ystävät, koulu.. En mä ole oikeastaan koskaan pysähtynyt miettimään,mitä minä haluan tai millainen omasta mielestäni olen.

Mä en tiedä, mitä minä haluan. Tiedän, mitä muut haluavat. Mä en tiedä, millainen mä olen. Tiedän, millainen muiden mielestä olen. Mä en tiedä, mitä mun pitäisi tehdä. Tiedän, että moni neuvoo mua ja kertoo mitä mun pitäisi tehdä.

Missä olen minä? Minuus. Minä. Mä. Mie. Mää. 

Kuka on Perhonen? Millainen hän on? Mitä hän haluaa?

Kun on kannatellut niin kauan muita, hukkaa itsensä jonnekin matkalle. Ei enää meinaa löytää itseään kaikkien muiden tarpeiden, sanojen ja mielipiteiden alta. Aina olen mennyt se edellä, mitä muut tarvitsevat. Mitä muut haluavat. Miten voisin vain olla avuksi toisille ihmisille.

Nyt moni on sanonut, että mun pitäisi laittaa itseni ensimmäiseksi. Tehdä sitä, mitä mä haluan ja mikä on mulle hyväksi. 

Mutta kun mä olen palasia lattialla, siruja, muruja... Katselen ympärilleni enkä tiedä mistä aloittaa. Mitkä palaset kuuluvat ja sopivat minuun? Mitkä palat ovat jonkun toisen? Kaikki näyttävät niin samanlaisille ja olen niin väsynyt. Niin väsynyt kokoamaan itseni uudelleen ja uudelleen ja uudelleen.

Voisinpa kärrätä kaikki palaseni jonnekin kaatopaikalle tai sulattaa ne yhdeksi möykyksi, jota alan muovailla haluamaani muotoon. Olisi helpompi hallita kokonaisuutta, kuin kaikkia näitä palasia, joista ennen koostuin. 

Kaiken kukkuraksi kukaan muu ei voi koota mua. Kukaan muu ei voi kursia mua kasaan. Mun on itse löydettävä se, millainen olen ja mitä haluan. Mun on koottava itseni uudelleen, pieni hippunen kerrallaan, vei se miten kauan tahansa.

En ole vielä aloittanut. En millään jaksaisi. Olen väsynyt. Loppu. Uupunut. Ja mä tiedän, että se urakka on ihan helvetin raskas ja pitkä. Enkä ole lopulta ihan varma haluanko mä edes aloittaa sellaista urakkaa, mitä en välttämättä jaksa viedä loppuun.

 

En nyt tiedä, saako tästä tekstistä yhtään mitään selvää. Ainakaan mun ajatuksista pään sisällä ei saa. 

Onpahan nyt jotain kirjoitettu auki.

Olette rakkaita,

~Perhonen~