Hei rakkaat.

Tänään on ollut hyvä päivä. Pääsin vähän ulos tuulettumaan äidin ja yhden sen ystävän kanssa. Sain pari uutta villatakkia, eikä ahdistanut ostaa XL-kokoa. En oikeastaan miettinyt sitä juurikaan.

Sain uusia vihkoja, joihin kirjoittaa. Ja söin salaatin pitsan sijasta.

Siis kaiken kaikkiaan onnistunut päivä.

Paha olo ei mene pois kuitenkaan lopullisesti. Itkin itseni eilen illalla uneen. Ja sitä edellisenä. Ties kuinka monena iltana. En ymmärrä, mistä tämä alakuloisuus kumpuaa.

Tai ehkä tiedänkin, mutta ehkä on vain liian noloa myöntää se. Ehkä mä nyt kuitenkin uskaltaisin, koska tänäänhän on hyvä päivä?

Kaikki ovat löytäneet poikaystävän.

Täysin normaali asia ihmisille, että seurustellaan, suudellaan, ollaan epävarmoja, kärsitään sydänsuruista ja ehkä joudutaan eroamaan ja syömään kilo suklaata. Miltä se tuntuu?

Olen lukenut paljon kirjoista, joskus jopa tuntenut noita tunteita, mutten pysty kuvittelemaan noita asioita itselleni. Aiemmin on helpottanut se, ettei mun ystävilläkään/muilla tutuilla ole ollut sellaisia kokemuksia.

Nyt yhdellä jos toisella on se toinen puolisko käsipuolessa. Mulla ei yhäkään ketään.

Tiedän, on typerää kuvitella, että olisin ainoa yms. sillä tiedän, etten ole. Mutta kyllä se silti satuttaa ja ehkä siksi olen alakuloinen. Kun osaisi edes puhua niille. Pojille meinaan. Hah. Pelkkä ajatus saa vatsan vääntymään solmuun.

Mitä ne ihmiset on tehneet mulle?

Aina noiden päätelmieni jälkeen nousee viha. Miksi maailmassa on sellaisia ihmisiä, jotka ovat tehneet musta näin epävarman ja pelokkaan?

Loppumaton noidankehä. Pitäisi opetella antamaan anteeksi tai löytää se joku, joka sanoisi, että olen kaunis, ihana ihminen. Olen kuullut kyseiset sanat ystävän suusta, mutta jotenkin ne eivät kuulosta minulta. Olen ruma, itsekäs ja tunnevammainen. En mä ole kaunis.

Kaukana siitä.

Ja tänään on hyvä päivä?

 Hah. Onko sellaisia olemassakaan?

~Perhonen~