Itsekkyys on jo sinänsä melko ruma ja kaunis sana, samaan aikaan, mutta kuinka vaikea onkaan myöntää itselleen, että on kateellinen?

Nyt minä myönnän teille, että olen äärimmäisen kateellinen enkä ole siitä ylpeä. Välillä on vain hyvin vaikea olla ajattelematta: "Miksen minäkin ansaitse olla onnellinen?"

 

Hämyiset ääriviivat,

kellarin kohinassa,

 sinä kun sanoit,

kipu on ohikiitävää,

valehtelitko minulle silloin?

 

Ulkopuolella,

tyyni, hiljainen, ystävällinen,

itsevarma,

sisällä myrskyää,

tuska sivaltaa kulunutta sydäntä.

 

Sinfonia on lopuillaan,

hiljaisuuden nuotti,

onko maailmassa mitään

yhtä kaunista?