Mä olen niin väsynyt. Itkettää koko ajan ja rintaa puristaa niin paljon, että oksettaa. Huimaa. Tukehduttaa. Mä olen vaan niin väsynyt. Lopen väsynyt. 

Hei rakkaat.

Kävin tänään keskussairaalassa hakemassa sairaslomaa. Aamulla kun olin lähdössä terapiaan, mua alkoi yhtäkkiä oksettaa ja pyörryttää. Terapiassa puhuttiin asiasta ja tajusin, että mun psyykkinen paha olo tulee esiin fyysisenä. 

Olen ollut itkuinen koko päivän, mutten ole itkenyt. En mä tiedä. Pitäisi kai itkeä, kunnes helpottaa.

Oon aivan käsittämättömän väsynyt, mutta nyt mulla on viikko aikaa itkeä ja nukkua, jos siltä tuntuu. Voin meditoida ja keskittyä tutkimaan syitä, miksi oon nyt tässä jamassa.

Mä oon kai ollu taas liian vahva liian kauan. Ja aina mä päädyn tänne, epämukavuusalueelle.

Haluaisin lähteä himasta pois, mut en tiedä minne menisin. Iskälle ja isoäidille meinasin, mut en mä halua niille kertoa että oon sairaslomalla. En mä halua tai jaksa selittää.

Äidillekin oli tarpeeks paha. Se katsoi mua ja kysyi, että onko kaikki sillä tavalla hyvin. Etten nyt esimerksiksi vaikka hyppää junan alle, sitä se kai tarkoitti mutta eihän sellaista voi kysyä. Sanoin että on. Mä tarviin nyt vaan lepoa ja hetken hengähdystä koulun paineista.

Huomenna alkaa haku yliopistoon. 

Mä pyydän, että pidätte peukut ja varpaatki ristissä mun puolesta.

Olette rakkaita.

~Perhonen~