Hei sinulle ihana, rakas lukijani.

Äää, ihan pakko kiittää kaikista ihanista kommenteista joita blogiin on viime aikoina tullut aika paljonkin. Niiden avulla jaksan uskoa, että minulla on tukiverkko täälläkin ja Railan sanoin: "Täällä on monta, jotka uskovat sinuun."

Olen viime päivinä ymmärtänyt, miten vaikeaa on pitää koulussa naama edes välinpitämättömänä tai totisena. On vaikea pysyä kasassa. Viha puskee läpi miltei joka päivä. En voi katsoa kiusaajiani silmiin. Vihaan heitä siitä, että he ovat vieneet minulta aikaa elää. Nyt en elä, minä vain selviän. Päivästä päivään rämmin läpi joka tunnin, minuutin ja sekunnin.

Minä olen vahva. Vahvempi kuin moni muu. Voisin vaipua sänkyyn ja itkeä itseni kuiviin. Huutaa, kunnes ääneni menee. Sillä siltä se tuntuu. Koulussa. Haluaisin huutaa, itkeä, raivota. Saada ne ihmiset näkemään, tuntemaan syyllisyyttä. Te olette tehneet minusta tämän ihmisraunion. Kävelevän kuoren, jolla on niin helvetin paha olla, että hän itkee itsensä uneen iltaisin.

He ovat saaneet minut katsomaan peiliin ja ajattelemaan, että olen ruma. Riittämätön. Täysin arvoton. Melkein satutin itseäni sellaisten paskojen takia. Sellaisten ihmisten takia minun elämäni helähti rikki.

Se on heidän syynsä. Ei minun.

Minussa ei ole mitään vikaa. Yritän ymmärtää sitä nyt.

Kun kirjoitan tätä tekstiä, minä vapisen. Vapisen vihaa. Vihaa, koska he saavat elää normaalin elämän. He eivät joudu vastuuseen. Ehkä omatunto rupeaa vanhempana kolkuttamaan. Se ei riitä korvaamaan näitä hetkiä, kun koen itseni arvottomaksi. Mikään ei tule koskaan riittämään.

Kiitos kuitenkin siitä, että on olemassa lukijoideni kaltaisia ihmisiä. Teidän avullanne jaksan. Minä tulen jaksamaan tämän kaiken. Minusta tulee vahvempi kuin kaikista kiusaajistani yhteensä. Minä olen jo.

Olen yhä elossa.

~Perhonen~