Hei rakkaat.
Aallonpohja jatkuu. Kerroin äidille siitä, että osastojakso olis yks vaihtoehto tässä vaiheessa. Se sano mulle, että itki koko seuraavan yön meidän olohuoneen sohvalla ja mietti asioita. Niillä on iskän kanssa kireet välit. Äiti oli sanonu isälle, joka on huolissaan mun veljen koulumenestyksestä, että äiti on enemmän huolissaan musta nyt.
Sille se oli kova isku. Niin kuin kai kenelle tahansa, jonka lapsi miettii lähtemistä tästä maailmasta. Nyt vaan ahdistaa. Ei olis pitäny kertoa sille. Ei olis pitäny siirtää tätä ahdistusta sen niskaan.
Iskälle en pysty edes kertomaan. Se murtuis. Se olis sille niin kova isku vyön alle. Nyt se yrittää arvailla mikä mulla on kun ei se tiedä. Sekin sattuu. Että näkee, kuinka toinen yrittää ymmärtää ja osua siihen oikeaan asiaan pääsemättä edes lähelle.
Mä olen itse vakuutellu itelleni, etten vois tehdä sitä. Tappaa itseäni. Mutta kyllä mä voisin. Oikeasti. Ei se siitä vakuuttelulla mene pois. Kun en mä nää parantumista tai sitä valoa tunnelin päässä, mistä kaikki puhuu aina.
Tää tuli mun uniinkin. Tiistai keskiviikko välisenä yönä en nukkunu melkein ollenkaan. Koska heräsin siihen, kun itkin. En saanut happea.
Unessa vanhemmat sohvalla itkemässä. Yritän kysyä, mikä on, mutta ne ei nää tai kuule mua. Ne vaan itkee. Puhelin soi. "Kyllä, se on kuollu", äiti sanoo ja ääni murtuu. Kuka on kuollu, en ymmärrä mä mietin unessa. Sitten S. Mä näin sen siinä nurkassa itkemässä. Velttona. Mun parhaan ystävän. Totta kai yritin halata. Kysyä, mikä on. Mutta ei sekään nähnyt mua. Istuin sängylle. Kaikki tuntu niin todelliselta. S piti sitä kuvaa kädessä. "Miks sä teit sen? Sä lupasit. Sä perkele lupasit mulle."
Sitten se iskee kun tuhat volttia. Mä olen kuollut.
Ainut ajatus päässä:
"En mä tätä halunnut"
Sitten heräsin siihen, että itkin ihan oikeasti. Enkä saanut happea. Piti nipistää itseään, että tietää, et on oikeasti elossa vielä.
Se on vaan niin vaikeaa. Kun en mä nää, miten tästä vois parantua enää. Miten voisin koskaan luottaa? Tai arvostaa itseäni?
~Perhonen~
Pitkä matka nytte takana,
jaksanu raskaat vuodet tarpoo,
ei se oo niin helppoo niellä kyynelii ja öitä valvoo,
joka päivä rakennan
omaa elämänkertaa
elän vaan kerran ja pahoi muistoi
mielestä mä en saa.
Voimii kerään,
et jaksaisin ees tän päivän elää,
tuskasii vuosii takan ja sydän täynnä viiltoja.
Aallonpohja jatkuu. Kerroin äidille siitä, että osastojakso olis yks vaihtoehto tässä vaiheessa. Se sano mulle, että itki koko seuraavan yön meidän olohuoneen sohvalla ja mietti asioita. Niillä on iskän kanssa kireet välit. Äiti oli sanonu isälle, joka on huolissaan mun veljen koulumenestyksestä, että äiti on enemmän huolissaan musta nyt.
Sille se oli kova isku. Niin kuin kai kenelle tahansa, jonka lapsi miettii lähtemistä tästä maailmasta. Nyt vaan ahdistaa. Ei olis pitäny kertoa sille. Ei olis pitäny siirtää tätä ahdistusta sen niskaan.
Iskälle en pysty edes kertomaan. Se murtuis. Se olis sille niin kova isku vyön alle. Nyt se yrittää arvailla mikä mulla on kun ei se tiedä. Sekin sattuu. Että näkee, kuinka toinen yrittää ymmärtää ja osua siihen oikeaan asiaan pääsemättä edes lähelle.
Mä olen itse vakuutellu itelleni, etten vois tehdä sitä. Tappaa itseäni. Mutta kyllä mä voisin. Oikeasti. Ei se siitä vakuuttelulla mene pois. Kun en mä nää parantumista tai sitä valoa tunnelin päässä, mistä kaikki puhuu aina.
Tää tuli mun uniinkin. Tiistai keskiviikko välisenä yönä en nukkunu melkein ollenkaan. Koska heräsin siihen, kun itkin. En saanut happea.
Unessa vanhemmat sohvalla itkemässä. Yritän kysyä, mikä on, mutta ne ei nää tai kuule mua. Ne vaan itkee. Puhelin soi. "Kyllä, se on kuollu", äiti sanoo ja ääni murtuu. Kuka on kuollu, en ymmärrä mä mietin unessa. Sitten S. Mä näin sen siinä nurkassa itkemässä. Velttona. Mun parhaan ystävän. Totta kai yritin halata. Kysyä, mikä on. Mutta ei sekään nähnyt mua. Istuin sängylle. Kaikki tuntu niin todelliselta. S piti sitä kuvaa kädessä. "Miks sä teit sen? Sä lupasit. Sä perkele lupasit mulle."
Sitten se iskee kun tuhat volttia. Mä olen kuollut.
Ainut ajatus päässä:
"En mä tätä halunnut"
Sitten heräsin siihen, että itkin ihan oikeasti. Enkä saanut happea. Piti nipistää itseään, että tietää, et on oikeasti elossa vielä.
Se on vaan niin vaikeaa. Kun en mä nää, miten tästä vois parantua enää. Miten voisin koskaan luottaa? Tai arvostaa itseäni?
~Perhonen~
Pitkä matka nytte takana,
jaksanu raskaat vuodet tarpoo,
ei se oo niin helppoo niellä kyynelii ja öitä valvoo,
joka päivä rakennan
omaa elämänkertaa
elän vaan kerran ja pahoi muistoi
mielestä mä en saa.
Voimii kerään,
et jaksaisin ees tän päivän elää,
tuskasii vuosii takan ja sydän täynnä viiltoja.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.