Mä muistan miten pienenä aina juoksit ja hymyilit. Mä en tajua, miten en oikeastaan muista muuta kuin sen, miten aurinkoinen sä aina olit. Kevyt. Kova ihmettelemään ja kokeilemaan kaikkea.

Muistan miten iltaisin kiipesit välillä mun viereen, kun et uskaltanut nukkua yksin. Miten keräsit aina kaikille kukkia. Ja mummot sait rakastumaan itseesi hurmurin elkein, laulamalla tai runoilemalla. 

Muistan miten me aina sotkettiin leikit keskenään kun sä halusit leikkiä pikkuautoilla ja mä halusin olla prinsessa. 

Muistan miten koulussa mä puolustin sua. 

Muistan kyllä miten me riideltiinkin. Sillä tavalla tulisesti ja teatraalisesti, ihan pikkuasioista, kun sitä nyttemmin miettii. Silloin ne olivat valtameren kokoisia ongelmia. Kumpi saa valita kanavan. Kumpi istuu etupenkillä. Mitä peliä pelataan.

Ennen kaikkea muistan kuitenkin sen tunteen, joka mun sisällä on aina ollut kun ajattelen pikkuveljeäni. Sellainen suojeleva, rakastava. Mä haluaisin suojella sua ihan kaikelta. Ennen kaikkea siltä, ettet kasvaisi isoksi ja joutuisi miettimään aikuisten huolia. Koska mä muistan aina sen pienen, harvahampaisen pojan Hessu Hopo paidassaan hymyilemässä koko naaman leveydeltä. 

Totuus kuitenkin on, että aikaa on mennyt hirveästi eteenpäin. Sä et ole enää pikkuinen. Sä olet aikuinen miehen alku.

Ja niin se lävähti päin mun naamaa, kun sulla alettiin epäillä masennusta.

Ei helvetti. Ei. Ei. EI!

Ei näin voi käydä. Mun pienelle. Miksen voi suojella sua siltä pimeydeltä? Mutta en mä voi. Mä voin seistä tässä, ottaa sua kädestä ja sanoa, että tässä mä olen.

Tässä mä pysyn.

Ja että tuli mitä tahansa, sä olet aina mun pikkuveli. Ja hirveän rakas. 

Että sä selviät siitä. Koska sä olet vahva. Koska sä olet aurinkoinen, lämmin, kiltti ja lempeä. Vaikka maailma on sen monesti yrittänyt kitkeä.

Eikä sun tarvitse selvitä yksin.