e

 

Mä luulin, että sä välität musta, mä kuiskasin hiljaa itkien. Mä tiesin, ettet kuule, koska nukuit autuaan tietämättömänä mun kyynelistä. Sellaista se oli joka ilta. Mä kaipasin sua vaikka olit siinä. Mä halusin enemmän. 

Ainut hetki, jolloin koskit muhun, tarkoitti seksiä. Sun ehdoilla. Ja kun sä olit valmis, mä en ollut enää mitään. Sä käytit mua haluamallasi tavalla, haluamallasi hetkellä. Ja sen jälkeen sä et edes katsonut mua. Nyt kun mietin, et katsonut mua silmiin. Välttelit mun katsetta.

Viesteissä olit suloinen. Olit hellä. Ehkä säkin halusit jossain sun sisällä, että se olisi totta. Että olisit voinut välittää musta. Mutta sä olit, olet, vain poika. Pieni, eksynyt poika, joka ei osaa ajatella omaa napaansa pidemmälle. Mutten mä silti osaa antaa anteeksi sun tekoja. Sun sanoja. Rikottuja lupauksia, tyhjiä vannomisia.

 

 

Hei rakkaat.

Eilen illalla joku muuri musta kaatui. Kaikki paska alkoi vyöryä päälle. Itkin ihan helvetisti ja en saanut unta. Tänäänkin jotenkin tuntuu että ahdistaa. Mä muistan kosketuksia, mä muistan sanoja, tekoja.. Mä muistan tunteita. Ihan niin kuin en olisi niitä aiemmin edes tuntenut. Ihan niin kuin olisin haudannut ne jonnekin syvälle, ettei niitä tarvitsisi käsitellä. Ja nyt musta tuntuu, että hukun niihin tunteisiin.

Mä en tiedä, onko se nyt kovin hyväksyttävää puhua seksielämästä blogissa, mutta ihan sama. Tämä on mun blogi ja olen aiemminkin kirjoittanut asiat juuri niin kuin ne ovat.

Haluaisin sanoa kaikille, että vaikka se on kuinka vaikeaa, älkää antako satuttaa itseänne. Älkää antako tehdä sitä, mitä ette halua. 

Se ei ehkä ole helppoa. Mä tiedän. Koska on mullekin se kerrottu. Sanottu. Että mä päätän kropastani. Mutta silti tässä ollaan. 

Mä menetin neitsyyteni 19 vuotiaana. 23 vuotiaalle miehelle. Enkä voi sanoa, että ensimmäinen kerta olisi ollut huono. Se oli oikeastaan ihana. Verrattuna joihinkin tarinoihin joita olen kuullut. Se tuntui silloin oikealle hetkelle. Oikealle ihmiselle. Jälkiviisaana voin sanoa, että ei ollut. Oikea ihminen nimittäin. Vaikka en mä tiedä, onko oikeita ihmisiä olemassakaan.

Sillä se ihminen rikkoi mua hiljaa mutta varmasti. En tiedä, tarkoittiko hän sitä vai ei. Mutta niin siinä kävi. Niin se meni. Hän pakotti mut tekemään asioita, joita en olisi halunnut. 

Sen jälkeen tuli toinen juttu. 26 vuotias mies, joka sai mut tuntemaan itseni niin käytetyksi. Hänestä kerroin aiemmin tuolla ylempänä. 

En osaa sanoin kuvailla, miten pahalle ja ahdistavalle se tuntuu. Kun susta tuntuu, että sua vaan käytetään hyväksi. Kun susta tuntuu, ettet vaan riitä. Ettet ole tarpeeksi hyvä kenellekään. 

Koska se mies sai mut tuntemaan itseni jotenkin ällöttäväksi. Koska hän ei katsonut mua seksin jälkeen. Koska hän ei koskenut muhun muuten kuin seksin aikana. Koska hän päätti, mitä tehdään ja milloin.

 

 

En nyt ehkä tämän enempää avaa tätä täällä. Mutta se mua syö ihan suunnattomasti sisältä, etten voi vain karistaa noita muistoja ja tunteita. Koska mä haluaisin. 

Mua suututtaa, että ne asiat vaikuttavat mun nykyiseen suhteeseen. Siihen, jossa mä tunnen itseni onnelliseksi. Jossa mua ei satuteta tai käytetä. Jossa mua pussaillaan, kosketaan, silitetään ja rakastetaan. Huomioidaan.

Koska en mä haluaisi tuntea oloani käytetyksi seksin jälkeen. Koska se on mukavaa. Se on ihanaa. Oikean ihmisen kanssa ja oikealla tavalla. Kun molemmat haluaa, kun puhutaan asioista ja kuunnellaan mitä toinen haluaa. Se on ihanaa. Se on mahtavaa. 

Mutta kyllä mä pääsen vielä paskasta yli. Mä olen vahva nainen. Mä olen päässyt yli paljosta. Mä olen rakentanut itseäni sirpaleista taas kokonaiseksi.

Mä olen vahva.

Ja mä pystyn tähän.

 

 

Rakkaudella, Perhonen