Kello on aivan liikaa ja huomenna on koulupäivä, mutta jotenkin on pakko kirjoittaa.

Tekstieni lukijoille ei kenties tule yllätyksenä se, että olen ajatellut itsemurhaa paljon viime aikoina. Oikeastaan myönsin sen itselleni vasta hiljattain. Kuin olisi kiellettyä edes ajatella luovuttamista. Mutta eihän se saisi olla kiellettyä. Kaikki kielletty on kiehtovaa, mutta jos antaa itselleen luvan käsitellä asiaa, se tulee arkipäiväiseksi ja järkeväksi asiaksi.

Tiedän, etten voisi tehdä sellaista ihmisille joita rakastan. Heitäkin on vielä. On olemassa ihmisiä, joihin luotan. Jos ei olisi, en epäröisi hetkeäkään. Olisin jo poissa.

Huominen pelottaa. Maanantait ovat aina pahimpia, niin kuin äidille sanoin viime maanantaina. Viikonloppuna ei tarvitse yleensä nähdä kiusaajia. Ei tarvitse muistaa vihaa. Koulussa joka nurkka minussa sykkii vihaa. Maanantaina se palaa vahvemmin kuin muina päivinä. Olen aina ihan poikki päivän jälkeen.

Huominen on kuitenkin erilainen maanantai, sillä mulla on aika psykologille. Ahdistaa tavallaan sinne meno, sillä tuntuu, että mä petän sen kun ajattelen itsemurhaa. Itseni satuttamista. Humalaa. Ei kulu päivääkään, ettenkö miettisi keinoja, joilla helpottaa oloani.

Toinen asia, jossa uskon psykologin pettyvän minuun on se, etten ole yhä vieläkään kertonut isälle. Se ei ole helppoa. Ei se tiedä mitään.

Musta tuntuu, että se tavallaan tietää. Se kyselee multa nykyään jatkuvasti että mitä kuuluu. Ja näkihän se sen yhden kohtauksenkin. Sen jälkeen se on ollu jotenkin pelokkaan näköinen. Mitä jos mä kertoisin sille totuuden? Jos se pelkää jo nyt?

Mun äiti ei suhtautunut kovinkaan hyvin ajatukseen mielialalääkkeistä tai mistään muistakaan lääkkeistä. Sen mielestä mä en tarvitse niitä. Mä sanoin sille, että ehkä se lääkäri, jolle olen menossa tietää parhaiten. Ei se ymmärrä, että mä olen oikeasti sekaisin.

Se hätä äidin silmissä, kun kerroin sille, miten rankkaa on vihata niitä ihmisiä koulussa. Nähdä niitä joka päivä. Se kysyi, mitä se voi tehdä. Mä sanoin, ettei se voi oikein tehdä mitään.

Kyllä mä tiedän, että se tekis mitä vaan että mulla olis parempi olo. Ja että sillä on hätä, kun se ei osaa auttaa. Se ei tiedä, mitä tehdä. Kyllä mä sen ymmärrän. Ja mä rakastan sitä. Tärkeintä on, että se on siinä. Ei vähättele eikä kohtele eri tavalla. Se riittää. Ei tarvita sanojakaan, kunhan saan käpertyä sen syliin ja itkeä.

Nyt on aivan pakko käydä nukkumaan. Muuten huominen on vielä vaikeampaa.

Kiitos että sain jakaa tämänkin kanssanne.

~Perhonen~