Hei taas.

Oli pakko tulla koneelle sen verran, että saan kirjoitettua teille ilman äidin silmiä selässäni tai tarkalleen ottaen ruudussani..

On aivan mahtava fiilis, mua ei purista rinnasta. Voin hengittää.

Maailman isoin kiitos Sonjalle, ihanalle, rakkaalle Sonjalle. Siitä, että olet siinä. Tuet mua.

Sä sanoit mulle: "Ei mitään hätää."

Sä sanoit, etten ole hullu.

Sinä ymmärsit, etkä silti juossut pakoon. Tai ehkä juuri siksi et juossut pakoon. Olit oma itsesi, mun ystävä siinä lähellä.

Toivottavasti tää kestäis edes jonkun aikaa. Suuri vaikutus oli sillä, että päästin sen pahan olon ulos itkuna. Ja voi pojat, sitä riitti. Itkin tunnin putkeen ja olin niin väsynyt, että nukahdin ja nukuin kaksitoista tuntia putkeen.

Suosittelen lämpimästi kaikille, joita ahdistaa. Puhdistaa ihan suunnattomasti.

On ihan oikeutettua välillä päästää viha, turhautuminen, pelko ja epävarmuus valloilleen. On oikein, että tuntee tulleensa loukatuksi. On oikeus itkeä sitä vääryyttä, kunhan se ei ole koko elämän päätarkoitus ja siitä on itselle jotakin hyötyä.

Voin myöntää teille, että viime iltana mä kuiskasin itselleni moneenkin kertaan: "Miksi mä annan niiden tehdä mulle yhä näin? Miksi mä annan niiden olla mun päässä?"

Koulussa, filosofian tunneilla Janne (nimi muutettu) istuu takanani. Nauraa ja on onnellinen. Se ihminen, jonka jälkeen harkitsin itsemurhaa. Se ihminen on siinä. Sillä ei ole lähelläkään täydellistä oleva elämä, mutta silti se ei vähennä mun vihaa.

Samaisilla tunneilla Jannen vieressä istuu Risto (nimi muutettu), joka oli aikaisemmin. Se ihminen ei sanonut mulle ääneen tai kirjoittanut sitä asiaa, että olen ruma ja läski. Siksi se onkin pahempaa. Sen lisäksi, että vihaan sitä, mä tunnen yhä pientä kaipuuta. Sen ystävä sanoi mulle miksi meistä ei tulisi mitään, ei itse Risto. Ehkä sittenkin...

Leikin joskus ajatuksella.

Kuuntelen molempien puheita ja annan itseeni sattua. Annan molempien naurun viiltää itseäni. Kaipa se vastaa toisten viiltelyä. Minä teen sitä vain sisäisesti.

Jännittää mennä huomenna filosofian tunneille. Mutta nyt mun rintaa ei purista. Mä haluan kamppailla irti.

~Perhonen~

P.S. Tervetuloa uusillekin blogini seuraajille. Ja suuri kiitos niille, jotka ovat seurailleet jo pidemmän aikaa. On aina mukavaa saada kommenttia ja tietää, että kyllä jotain ihmistä kiinnostaa edes pikkuisen.