"Mitä sulla on ollut nyt mielessä?"

Hiljaisuus. Sivelen ajatuksissani reiden sisäpintaa. Nostan äkkiä katseeni ja huomaan, että olet nähnyt.

"Viiltely", mä melkein kuiskaan. Pakistan sen ruman, niin ruman salaisuuden ilmoille.

"En mä ole osannut olla ilman."

Sä katselet mua ja mä katselen vaivautuneena ympärilleni. Siinä se on. Oma pikku salaisuuteni. Oma asiani. Ei se kuulu kenellekään.

"Jossain kohti se on kääntynyt mun päässä niin, että on ihan normaalia ja ok viillellä. Se helpottaa oloa. Mä kaipaan sitä. Olen koukussa. Tarvitsen sitä. Se ei kuulu kenellekään muulle, jos teen sitä. Jossain vaiheessa aloin miettiä niin."

"Se on siis sun yksityisasia?", terapeutti kysyy.

"Niin."

Ja me katselemme toisiamme hetkisen.

"Mä tiedän, että mun pitäisi lopettaa. Mutta mitä haittaa siitä on kenellekään?", sanon uhmakkaasti. "En mä ole voinut kertoa kellekään. Yhdelle ystävälle tunnustin, ettei siitä ole kauaa kun viimeksi viiltelin. Nyt siihen ei vaan välttämättä liity edes paniikkikohtausta. Voin viillellä ihan vaan sen takia, että mulla on ikävä sitä. Veren näkeminen on suunnattoman palkitsevaa."

"Mikä siinä on palkitsevaa? Tuottaako se sulle mielihyvää?", terapeutti kysyy naama peruslukemilla.

Kauhistun. Tai se järkevä puoli mussa kauhistuu. Se viiltelevä puoli levittää mun kasvot hymyyn. 

"Kyllä voi sanoa, että mä saan siitä mielihyvää. Se vie hetkeksi kaiken muun pois. Voin keskittyä kipuun, lämpimään vereen ja kylmään terään. Ei tarvitse tuntea tai ajatella mitään muuta. Voi olla hetken vapaa. Voi olla hetken heikko. Ja se on mun salaisuus."