Minä hengitän syvään
keuhkojani polttaa,
hiljaisuus ampuu liian kovaa
liian rujosti
se lävistää minut.

Tyttö pitää vatsaansa
pieni ihme,
viiltävän pieni itsekin,
mutta näkee elämän arvon,
ympärillä kuolema kerää 
luurankoja matkaansa,
kaksitoista vuotta,
lapsuus on ollut poissa
jo aivan liian kauan.

Anna minulle anteeksi,
mies rukoilee mieheltään,
anna anteeksi,
voin olla näin varjossa,
mutten koskaan valossa,
en voi olla tälläinen,
epänormaali,
anna minulle anteeksi.

Poika keinuu, tytön vaatteissa,
niin eksyksissä
niin varma, "friikki",
poika ei ymmärrä mitä sillä tarkoitetaan,
aivan normaali
samanarvoinen jokaisen kanssa.

Minä katson saksia,
tunnen suonieni sykkivän,
niin pieni hetki
kaikki olisi poissa,
minä olisin turvassa,
onnellinen ikuisesti,
liian paljon kipua,
liikaa tuskaa.

Naisen käsi
 pitkin kiellettyä vartaloa,
on niin hiljaista,
voit kuulla hengityksen,
syyllisyys on tappavaa,
eikä maailma ole enää koskaan
niin kaunis kuin nyt.

Mies sylkee mikkiin
koko kuohuvan vartalonsa
hän antaa musiikille,
vain hetkinen,
ja hän on varma,
näin minun pitää olla,
rytmin loputtua,
alkaa sataa lunta,
se peittää syntyneen varmuuden
pehmeään uneen.

Minä hengitän vieläkin
on niin kovin pimeää,
mutta olen yhä täällä.
Sakset ovat paikallaan,
mutta sydämeni ei,
kyyneleet jäätyvät
ikiroutaan,
kaivertavat samat reitit
yhä uudelleen.