Suutele mua nyt, sanoin sulle ja painauduin kiinni. Sä astuit lähemmäs ja painoit huulet varovasti mun poskelle, pidit kiinni, etkä laskenut irti.

Haluaisin ikuistaa kaiken kauniin ympärilläni. Niin kuin maisemat, henkilöt.. Ne unenomaiset hetket, kun olen onnellisin ihminen maailmassa. 

Haluaisin laittaa ne hetket lasipurkkiin ja säilöä ikuisiksi ajoiksi itselleni, vain itselleni, en kenellekään muulle. Voisin katsella niitä lasin läpi ja kaivata.

Ainiin, mutta nehän ovat muistoja.

Sä olet oikeasti tosi mukava likka, ne on olleet idiootteja ne aikaisemmat. Oot tollainen mukava ja hauska ja kaunis.

Muistot sattuu. Silti ne saa hymyilemään. En tiedä välillä, ovatko ne hyviä vai huonoja muistoja, koska ne saattavat itkettää, naurattaa, ahdistaa ja hymyilyttää samaan aikaan.

Haluaisin tallentaa sen hetken, kun illalla käperryn äidin viereen, ihan kiinni ja äiti silittää mun hiuksia. Ei me puhuta mitään. Mutta äiti on vaan niin pehmeä ja lämmin, tuoksuu vastapestyille pyykeille ja sille deodorantille, mitä se on käyttänyt aina.

Kyllä sä oot sitten söpö.

Haluaisin tallettaa sen hetken kun mun paras ystävä nukkuu tuhisten, pienessä sykkyrässä. Se tuoksuu niin hyvälle (aina) ja näyttää maailman suloisimmalle. Haluaisin vain ikuistaa sen. 

Sä tuoksut niin hyvälle, sanon ja sä naurat. Ainahan mä tuoksun!

Tämän päivän paras muisto... Se kun juoksin kaatosateessa märällä asvaltilla ja mä pystyin siihen. Mä pystyin juoksemaan. Sateessa. Kaikkien ihmisten edessä.

Se tuntui hyvälle. Sen tunteen haluaisin purkittaa talteen myöhempää käyttöä varten. 

Sä pystyt siihen. Mä uskon suhun.