Mun on pakko päästä ulos, ajattelen ja heitän takin niskaan. Ulkona on kylmä ja lähden kävelemään. Hengitän kylmää ilmaa ja mietin sitä tunnetta, joka baarissa mulla on. Olen avoin, positiivinen, hauska, sosiaalinen ja tuntuu, että kaikki on hyvin. Mä kaipaan sitä tunnetta. Olen kateellinen sille ihmiselle, joka musta tulee. 

Ilman alkoholia mä olen tylsä ja rajoittunut, mä päättelen ja henki ei meinaa kulkea. Mä en ole mitään. En mitään. Sillä hetkellä mietin, että menenkö ja hukutan mun epävarmuudet johonkin drinkkiin. Ihan niinkuin kaikki mun sukulaiset. Niin helppo ratkaisu. Niin itsekäs ratkaisu. Oman kodin ovi lähenee liian nopeasti. Mä en ole miettinyt tätä loppuun asti. Astun sisään rappukäytävään. Hississä hengitän raskaasti ja kyyneleet valuu.

Kämpässä muistan että olen ottanut Panacodin. Sekakäyttöä. Ei. Yksin juomista. Ei. Juominen ei ratkaise mitään. Ei. Hengitän. Hengitän.

Ja mä pääsen sen yli. Hengitys tasaantuu. 

Mulla on kaikki hyvin.

Ei mitään hätää.

Ei mitään hätää.