Hei rakkaat.

Olin tänään pitkästä aikaa onnellinen koko päivän. Ainakin tähän asti siis. 

Tavallaan on ollut todella vaikeaa ja raskasta nyt. Mutta muutoksia tapahtuu ja jotenkin tuntuu että koko elämä tuulettuu siinä samalla. Kaikki myllerretään uudestaan ja uudestaan. 

Kaikki uudistuu.

Toivottavasti asiat on menossa parempaan. Mä olen itsevarmempi nyt ja rohkeampi. Vahvempi.

Olen tajunnut, ettei takapakki tarkoita epäonnistumista tai pettymystä. Se on elämää ja se kuuluu tähän kaikkeen. Jos ei tule takapakkia, elämä on yhtä harmaata massaa ilman varjoja mutta myös ilman valoa.

Vaikka olen sekaisin ja esimerkiksi viiltely on aikalailla poissa mun käsistä, olen jotenkin sisältä rauhallisempi. 

Pienin askelin. 

Osaan olla armollisempi välillä ja hyväksyä sen, ettei mitään tapahdu sekunnissa. Olen oppinut, että voin olla onnellinen vaikka mulla on masennus. Ne ei sulje toisiaan pois. Mulla on oikeus olla onnellinen ja iloinen.

Mä tiedän, että ehkä viikon päästä olen taas toisessa ääripäässä.

Mutta mä selviän.

Koska mä en ole luovuttanut tähän mennessä. Miksi pitäisi nyt?

 

Koulussa olen uskaltautunut esiintymään luokan edessä. Olen viitannut. Sanonut mielipiteeni. Ja ennen kaikkea olen sisälläni päättänyt, että ne ei voi viedä multa enempää.

Mä en anna niiden viedä multa tätä elämää.

Ne on ottaneet liikaa ja mä olen antanut niiden tehdä niin.

Mä selviän tästä.