"Ei koskaan matalaa aitaa, alko tuntuu että hautaa täs samalla kaivaa. Aina ankara itseäni kohtaan, vaikee heikkouksia itsessäni kohtaa. Ajoin itseni nurkkaan omilla vaatimuksillani, makasin päiviä vaan lattialla tuskissani.

Istuin Pariisin taksis, mietin et halusin kuolla. Ajoin hautausmaan ohi, mitä jos maatuisin tuolla? Tottunu olee vahvin aina kaikist. 

Pelkäsin huomista, en halunnu herää, oli hetki kun en mistään mitään tajunnu enää."

Mä ajattelen sitä taas. Voi helvetti. Ei taas. Ei. Ei. Ei.

Mä luulin että se loppui. Se loppui. Se oli poissa hetken ja nyt taas... Mä ajattelen viiltelyä, mä ajattelen itsemurhaa. Ja mä en saa sitä ulos. Mä en myönnä terapiassa. Mä en meinannut myöntää itselleni. En halunnut kirjoittaa sitä tänne blogiin.

Koska jos sitä ei sano, se ei ole totta? Eikö niin? 

Jos ei sano, että miettii auton eteen hyppäämistä aina kun kävelee suojateitä. Jos ei sano, että juna-asemalla ahdistaa koska hyppääminen olisi niin helppoa. Jos ei sano, että kaapissa olisi lääkkeitä ja viinaa. Jos ei sano, että veitsetkin olisi tuossa, ihan käden ulottuvilla.

Kyllä mä mietin sitä.

Se iskee aina välillä. Se on kuin joku kohtaus. Ihan yhtäkkiä jostain. Ja sen jälkeen ahdistaa niin helvetisti että taas. Lopeta. Sulla on kaikki hyvin.

 

MUTTA KUN EI OLE.

KAIKKI EI OLE HYVIN.

 

Voi helvetin helvetti. 

Milloin tää loppuu? Milloin mä olen terve? 

Sattuu. Ahdistaa. Niin tuttu tunne rinnassa repii sitä rikki ja puristaa. Kipua.

 

Älkää olko huolissanne. Kyllä mä taas jotenkin nousen täältä. Joskus. Jotenkin.

Välillä on helpompaa ja välillä vaikeampaa.

Tähän on totuttava.

 

Rakkaudella,

Perhonen