Mitä he tekevät päässäni? Ne ihmiset, jotka eivät ansaitse ajatustakaan, eivät sanoja, eivät tunteita eivätkä kyyneleitä. Miksi he ovat kanssani joka sekunti, joka minuutti joka ikinen päivä joka viikko?

Olen niin ruma. Niin riittämätön. Aivan kuten he aina ovat sanoneet. Sanovat yhä, kaikki muistuttaa minua heistä. He olivat oikeita, eivätkä vain painajaisten mörköjä. He ovat todellisia, hengittäviä ja eläviä ihmisiä. Miten he olivat niin julman rehellisiä?

Minuun sattuu. Haluan puukon, veitsen, sakset, jotakin joka satuttaa minua konkreettisesti jotta voisin itkeä. En pysty itkemään enää. Mitä hyötyä siitä on? He eivät tiedä, eivätkä nää. Ei kukaan ymmärrä.

Haluan mennä heidän päihinsä. Haluan huutaa, kuten he huutavat minulle nyt. Haluan että heihin sattuu. Haluan sitä niin paljon, että pakahdun. Haluan satuttaa heitä. Haluan sanoa heille julmasti, murskata heidät.

Kun käyn nukkumaan, toivon, etten heräisi enää. Se ei olisi itsemurha, vaan rauha. Lepo. Olisi niin paljon helpompaa kuolla pois kuin jäädä taistelemaan tänne demoneja vastaan. Haluan valita helpon tien.

Ajattelen rakkaitani. He eivät haluaisi, että lähden. Ne vähät ihmiset, jotka ehkä rakastavat minua. Tai sitten olen kuvitellut vain niin. He jäisivät jossittelemaan ja syyttelemään. Mutta onko oikein että ajattelen aina muita ennen itseäni? Eikö minulla ole oikeutta valita helppoa tietä, vaikka se vaikeuttaisi muiden elämää? Miksen saisi olla itsekäs?

Voi luoja kuinka vihaankaan kiusaajiani. En halua koskaan antaa anteeksi.

Voi luoja kuinka haluaisin vain käpertyä palloksi ja itkeä. Nukahtaa enkä koskaan herätä.

Voi luoja kuinka rakastankaan näitä ihmisiä. En voi valita helppoa tietä. Se olisi liian raskas ilman heitä.

~Perhonen~