Sä olit ja olet se, johon mun olisi aina pitänyt voida luottaa.

Ja sä olet pettänyt sen luottamuksen aina vaan uudelleen ja uudelleen. 

En mä oikein enää edes tiedä, mitä mun pitäis sanoa. Tai ajatella. Mä luulin, että olisin jo jotenkin päässy yli siitä kaikesta. Mutta kun et sä oo muuttanu sun käytöstä etkä ilmeisesti aiokaan muuttaa sitä.

Ja aina tulee lisää paskaa niskaan.

 

 

Sä olet se, jonka pitäs mennä terapiaan hoitamaan sun pääs kuntoon. Koska sä et oo kunnossa. Ei normaali ihminen käyttäydy noin. 

Kun mä tarvitsen sua niin sä et ole siinä. 

Mut aina kun sä tarvitsisit mua niin mun pitäs juosta sinne ja jättää kaikki kesken. Antaa sulle rahaa ja tehdä kaikkeni selvittääkseni sun sotkut. Vaikka sun aikuisena ihmisenä pitäis osata ihan itse hoitaa omat asiasi ja ottaa vastuu omista tekemisistäsi.

Mutta kun sä et tee niin.

Ja kun en mä voi puhua sun kanssa.

Muistan kun puhuin sun kanssa ja sä sanoit ettet voi pyydellä multa lopun ikääs anteeks. En mä sitä odotakaan. Mutta se on vähän sama kun löisit mua naamaan, pyytäisit anteeksi ja löisit taas. Jos sun käytös ei muutu, niin ei sillä anteeksipyynnöllä tee yhtään mitään.

Se sattuu.

En mä tiedä mitä sanoisin.

Oon ollu niin kiukkunen ja vihainen pari päivää, että tuntuu, kuin kiehuisin koko ajan yli.

Kaikki se viha. Pettymys. Kipu.

Se vaan kiehuu mun sisällä.

Ja mun on pakko saada se jotenkin ulos.

Vaikkei sillä olisikaan sulle mitään merkitystä.