Mä muistan että sä tuoksuit aina hyvälle. Sun varpaankynsissä oli mustaa lakkaa ja sun hymy valaisi aina mun päivän. Lakkasit mun kynsiä, meikkasit mut, piirsit, nauroit, laitoit mun hiukset, kirjoitit mun päiväkirjaan, halasit ja sanoit ettet koskaan lähde.

Ja aina kun sä lähdit Englantiin, mä jäin kaipaamaan. Muhun sattui ja toivoin, että tulet pian takaisin. 

Sitten sä tulit. Sun vatsa oli isompi ja kerroit, että siellä on pieni poika, joka on mun serkku. Makasit huovan alla ja olit tosi väsynyt. Lakkasit mun kynnet kerran, mutta se täti, joka mun kanssa joskus oli, ei enää ollut siellä.

Olen aina miettinyt mun ristiriitaista suhtautumista mun tätiin, kunnes tajusin tunteen joka mua kalvoi: pettymys. Mun täti oli mulle yhdessä vaiheessa kaikki. Mun ystävä. Paras ja ainut ystävä oikeastaan.

Sitten kaikki muuttui. Ja hän hylkäsi mut. Jäin yksin. Turvattomaksi.

Nyt, 8 vuoden jälkeen mun täti on tulossa Suomeen kahden serkkuni kanssa, joita en ole nähnyt juurikaan. Vanhemman kerran. Nuorempaa en koskaan.

Ja mua ahdistaa. Ahdistaa pelkkä ajatus, että pitäisi leikkiä iloista ja toivottaa tervetulleeksi, kun ainoa mitä haluaisin tehdä, on huutaa ja itkeä että sä saatana jätit mut.

 

Et vastannut kirjeisiin.

Et puheluihin.

Sähköpostiin.

 

Et onnitellut synttäreinä, riparina tai YO-juhlissa.

Aina lupasit tulevasi, muttet tullut.

Mä lakkasin uskomasta sun lupauksiin. Mä lakkasin uskomasta suhun.

 

Sattuu. 

Pysy siellä, missä asutkin. Ja lakkaa valittamasta.

Sä olet elämäsi ihan itse valinnut.