Ainut ihminen, jonka kanssa voi puhua monta tuntia putkeen ilman vaivautunutta hiljaisuutta. Ja vaikka olisi hiljaista, se ei vaivaa. Ei tunnu, että pitäisi sanoa mitään. On vain rauhallinen, ajatuksia täynnä oleva hiljaisuus.

Mä en koskaan muista kiittää. Enkä halata ja sanoa, että mä oikeasti rakastan sua ja että olet oikeasti mulle tärkeä ihminen. Ei sillä, en mä osaisikaan sitä ääneen sanoa vaikka haluaisinkin. Mutta toivon, että tiedät sen silti. Tiedät, että kun sulla on vaikeaa mä haluan sanoa juuri ne sanat, jotka parantaa päivän (vaikken siinä kovinkaan usein onnistu, mutta ajatushan on tärkein..).

Tahtoisin antaa sinulle

kyvyn nähdä

itsesi kuin minä sinut nään.

Kuin maan päällinen enkeli,

joka tietää oikeat sanat

parannat arpiani,

muttet osaa piilottaa omiasi,

eikä sinun tarvitsekaan.

Olet kaunis,

sisältä ja ulkoa,

olet kaunis,

voi kunpa näkisit sen.

Satuttaa tietää,

kuinka paljon olet saanut kantaa,

pieniä onnen rippeitä,

olet nyt saanut

ja ne olet todella ansainnut.

Ja vaikka elämässä tulee vieläkin

ylämäkiä,

nauti tästä matkastasi

ja kun epätoivo valtaa,

muista että sinä selvisit;

sinä elät vielä.