Hei rakkaat.

Yritän kirjoittaa tänne, vaikka tää huono kausi saa mut sanattomaksi melkein kokonaan. Tekee musta kirjoituskyvyttömän möykyn, joka on vain täynnä pelkoa.

Tänään oli ensimmäinen terapia-arvio aika. Jännitti ihan helvetisti, tärisin aivan tajuttomasti. Se ihminen vaikuttaa mukavalta, mutta on se silti outoa mennä sinne ja se olettaa, että alan heti avautua mun elämästä. Ei kuule, sinne ei pääse niin helposti. Ei kuka tahansa. Ei milloin tahansa. Jos koskaan. Kukaan.

Hmm... Rakastan teitä. Olenko kertonut sen riittävän usein? On ihanaa kun kommentoitte, ja vaikkette kommentoisikaan, tiedän että olette siellä jossakin. Ruudun toisella puolella ja ajattelette minua sen ohikiitävän hetken.

Kiitos siitä.

Ei, nämä eivät ole jäähyväiset, älkää pelätkö. 

Olen vain niin tajuttoman onnellinen, että mulla on ihmisiä, jotka on osa mun elämää ja jotka välittävät musta. Kaikilla ei ole niin. Kaikilla ei ole ketään.

Siksi arvostan teitä, olette tärkeitä. Iso virtuaalinen halaus.

Mun kesäloma alkoi oikeastaan nyt. Olen tavallaan helpottunut, tavallaan peloissani, koska kesä ei ole tuonut sitä helpotusta, mitä yleensä olen saanut.

Ja toisaalta on myös se huoli, mitä teen kun on niin paljon vapaa-aikaa. Olen tietty ystävieni kanssa, mutta entä sitten kun istun pimeässä huoneessani yksin?

 

Mä selviän.

Te olette mun rinnalla, mun tukena. Täällä, oikeassa elämässä ja aina mun sydämessä.

Kiitos.

 

~Perhonen~