Hei taas rakkaat.
Huomenna on viimeinen käynti tällä tutulla psykologilla, puhutaan varmaan kaikkea peruspaskaa siitä miltä musta tuntuu siirtyä eteenpäin hoidossa ja miltä on tässä välillä tuntunut jne.
Luultavasti kerron, että on ahdistanut. Sanon, etten tiedä miksi. Hän katsoo mua sillä "kyllä minä tiedän, ettet nyt kerro kaikkea"-ilmeellä ja kysyy, olenko varma. Sanon, että olen vaikka sisimmässäni mietin että olisihan noita syitä. Mitä hyötyä niistä on kertoa? Typeriä, mitään sanomattomia syitä. Itsekeskeisiä ja rumia ajatuksia.
Siirrän puheenaiheen sujuvasti siihen, miten iloinen olen koulun loppumisesta. Hän hymyilee, hyvähän se on että elämässä on jotain positiivista.
Puhumme siis pinnallisia asioita, en halua kertoa hänelle mitään eikä hän halua kuulla. Olemme pian eroamassa. En halua sanoa mitään, minkä vuoksi joutuisin pitkittämään eroamista. Eikä hän halua kuulla mitään hälyttävää, johon pitäisi suhtautua mitenkään. Hänkin on jatkamassa elämäänsä.
Asiasta kukkaruukkuun.
Välillä haluan tietää, että jotakuta on sattunut yhtä paljon kuin minua. Sairasta eikö? Kuin se toisi järkeä tähän järjettömyyteen.
Nytkin vain ahdistaa enkä saa tätä loppumaan. Olen liian väsynyt itkemään. Kaikki kyselevät, että mikä on. EN TIEDÄ. Olen vain niin... Niin... En tiedä. Sekaisin?
Tänäänkin katsoin itseäni peilistä ja mietin, että hyi helvetti miten ruma ihminen. Naama kukkii. Silmät ovat kuin sialla ja silmäpussit laahaavat maata. Hiukset ovat kulahtaneen väriset ja roikkuvat rumasti. Paita on ihme teltta ja näytän kahta kertaa isommalta. Legginseissä on tahra. Paskanko väliä. Ruma olen, enkä muuksi muutu.
Perjantaina saan vetää pääni täyteen. Hah. Saa nähdä, mitä siitäkin tulee. Olen kuitenkin sellanen angstinen. Jotenkin sellainen yleinen angstifiilis on vallinnut tällä ekalla lomaviikolla. Mutta toivotaan parasta ja pelätään pahinta. Jospa tämä tästä vielä lähtisi parempaan päin.
Kunpa vain tulisi se lähete eteenpäin... En halua odottaa enää yhtään hetkeä.
~Perhonen~
Huomenna on viimeinen käynti tällä tutulla psykologilla, puhutaan varmaan kaikkea peruspaskaa siitä miltä musta tuntuu siirtyä eteenpäin hoidossa ja miltä on tässä välillä tuntunut jne.
Luultavasti kerron, että on ahdistanut. Sanon, etten tiedä miksi. Hän katsoo mua sillä "kyllä minä tiedän, ettet nyt kerro kaikkea"-ilmeellä ja kysyy, olenko varma. Sanon, että olen vaikka sisimmässäni mietin että olisihan noita syitä. Mitä hyötyä niistä on kertoa? Typeriä, mitään sanomattomia syitä. Itsekeskeisiä ja rumia ajatuksia.
Siirrän puheenaiheen sujuvasti siihen, miten iloinen olen koulun loppumisesta. Hän hymyilee, hyvähän se on että elämässä on jotain positiivista.
Puhumme siis pinnallisia asioita, en halua kertoa hänelle mitään eikä hän halua kuulla. Olemme pian eroamassa. En halua sanoa mitään, minkä vuoksi joutuisin pitkittämään eroamista. Eikä hän halua kuulla mitään hälyttävää, johon pitäisi suhtautua mitenkään. Hänkin on jatkamassa elämäänsä.
Asiasta kukkaruukkuun.
Välillä haluan tietää, että jotakuta on sattunut yhtä paljon kuin minua. Sairasta eikö? Kuin se toisi järkeä tähän järjettömyyteen.
Nytkin vain ahdistaa enkä saa tätä loppumaan. Olen liian väsynyt itkemään. Kaikki kyselevät, että mikä on. EN TIEDÄ. Olen vain niin... Niin... En tiedä. Sekaisin?
Tänäänkin katsoin itseäni peilistä ja mietin, että hyi helvetti miten ruma ihminen. Naama kukkii. Silmät ovat kuin sialla ja silmäpussit laahaavat maata. Hiukset ovat kulahtaneen väriset ja roikkuvat rumasti. Paita on ihme teltta ja näytän kahta kertaa isommalta. Legginseissä on tahra. Paskanko väliä. Ruma olen, enkä muuksi muutu.
Perjantaina saan vetää pääni täyteen. Hah. Saa nähdä, mitä siitäkin tulee. Olen kuitenkin sellanen angstinen. Jotenkin sellainen yleinen angstifiilis on vallinnut tällä ekalla lomaviikolla. Mutta toivotaan parasta ja pelätään pahinta. Jospa tämä tästä vielä lähtisi parempaan päin.
Kunpa vain tulisi se lähete eteenpäin... En halua odottaa enää yhtään hetkeä.
~Perhonen~
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.