Hei rakkaat.

Anteeksi tämä taas pitkäksi venynyt kirjoitustauko. On ollut niin paljon menoa ja hämminkiä, etten ole ehtinyt tulla tänne kirjoittelemaan.

Mietittiin tänään terapiassa paljon näitä mun miesjuttuja. Lähinnä sitä yhtä, josta olisin toivonut ihan oikeaa seurustelusuhdetta. Mä kuitenkin siinä höpöttelin ja kerroin kaikkia asioita, mitä tässä on ollut. Mitkä asiat mietityttää ja ihmetyttää, suututtaa ja harmittaa.

Mun terapeutti sitten kysyi multa että "oletko miettinyt, että ansaitsisit parempaa". Siinä mä sitten istuin ja tunsin ekaa kertaa koko terapian aikana että nyt tulee itku. Mä todellakin ansaitsen parempaa kun tää.

En tiedä. Hirveän ristiriitaiset tunteet. Mutta päällimmäisenä on helpotus. Kyllä terapiasta on apua. Siellä saa ihan uudella tavalla purkaa ajatuksia ja siinä lomassa ymmärtää paremmin kokonaisuuksia ja ennen kaikkea itseään.

 

Syksy on tullut ihan rytinällä ja se taas vaikuttaa mun mielialaan. Nostettiin lääkitystä vähäsen, kesällähän olin jo hetken ihan kokonaan ilman lääkkeitä. Nyt taas syön joka päivä Sipralexia ja iltaisin Ketipinoria. 

Aiemmin jotenkin stressasin hirveästi siitä, että joudun turvautumaan lääkkeisiin. Mielialalääkkeet tuntuvat jotenkin pahemmalle kuin se, että ottaa päänsärkyyn Buranaa. Olen kuitenkin yrittänyt miettiä asiaa niin, että mä tarvitsen nyt niitä lääkkeitä ja piste. Jos ne auttaa mua, miksen saisi syödä niitä?

Paniikkikohtauksia on ollut muutama, mutta ne ei enää pääse niin valtaviksi kun osaan paremmin hallita hengitystä ja oloa. Heti kun alkaa ahdistaa liikaa tai hengitys menee katkonaiseksi, keskityn hengittämiseen. Sisään ja ulos. Rauhallisesti. Ei ole hätää.

Se on auttanut todella paljon.

Vähän tökkii jotenkin tämä kirjoittaminen nyt. Omat ajatukset on vähän solmussa, eikä saa mistään kiinni.

Kaikella on kuitenkin joku tarkoitus. Ja mä selviän. Mä olen aina selvinnyt ja tulen aina selviämään. Jos en yksin niin mulla on ihana tukiverkko turvana.

 

Olette rakkaita.

~Perhonen~