Hei rakkaat.

Hiljainen lauantai, istun sängyllä ja kuuntelen musiikkia. Olen tosi väsynyt, vaikka olen yöllä nukkunut 11 tuntia. Jotenkin... Ulkona paistaa aurinko ja tuulee kevyesti. Mun hiukset on sekaisin ja yöpaita tuntuu iholla pehmeälle. Tuntuu, ettei ole kiire minnekään. Kaikki on hyvin. Ihan vain olemalla tässä. Varastamalla hetkisen ihan vain itselle.

Katselin tässä taas vanhoja kirjoituksia tunnisteilla viiltely ja itsemurha, ja näin vieläkin selvemmin, miten pitkän matkan olen kulkenut eteenpäin niistä paskoista fiiliksistä aiemmin.

Puhuin mun ystävän kanssa asiasta. Ja no, olen muutenkin miettinyt asiaa paljon, sillä tarkoituksena olisi ensi kerralla kun nään tämän miehen, että kertoisin vähän menneisyydestäni. Siitä idea edelliseen postaukseen oikeastaan lähti. Että miten ne kaikki asiat oikein sanoisi. Onneksi ihmissuhteissa kaikkea ei tarvitse vain lätkäistä pöytään vaan voi hitaasti tunnustella ja kertoa palanen kerrallaan asioita.

Musta tuntuu että tämän J:n kanssa aloitamme viiltelystä, sillä hän kyseli mun arvista viimeksi, kun vietettiin viikonloppu yhdessä.Se jäi vaivaamaan mua. Yleensä olen tosi avoin ja osaan sanoa asiat niin kuin ne ovat, mutta siinä jotenkin jähmetyin. Voinko todella luottaa toiseen ihmiseen niin paljon, että kerron?

Nyt vasta ymmärrän sen sanonnan, jossa sanotaan, että on helppo riisua vaatteet ja harrastaa seksiä ja olla sillä tavalla alasti. Todellista haavoittuvuutta ja alastomuutta on se, että riisuu kaikki maskit ja paljastaa omat ajatukset, pelot, toiveet, unelmat toiselle ihmiselle. 

Muuten elämä on vähän sekaisin ja hajallaan, mutta viimein alkaa suunnitelma muodostua siitä, mitä aion elämässä seuraavaksi tehdä. Lopetan koulun kokonaan elokuussa ja sitten lähden joko ulkomaille aupairiksi tai menen työharjoitteluun siihen ihanaan työpaikkaan, jossa olin vuodenvaihteessa kaksi kuukautta. Sitä työtä kestäisi sitten sen 6kk ja sitten on taas kaikki avoinna.

Ekaa kertaa pitkään aikaan musta tuntuu, että mulla on mun elämä käsissä ja mä päätän, mitä teen. Ei kukaan muu. Mun piti päästää kaikesta irti, että sain otteen taas elämästä. Mun piti työntää itseni epämukavuusalueelle, jotta pystyin ajattelemaan selkeämmin, mitä haluan.

Ja mä alan viihtyä täällä entisellä epämukavuusvyöhykkeellä. Ennen olisin ollut kauhuissani siitä, ettei ole mitään viikkoaikataulua tai -suunnitelmaa. Nyt vaan heitän repun selkään ja lähden kävelemään. Katson, minne tie vie.

 

Olette rakkaita. Jättäkää kommenttia, jos ehditte.

Rakkaudella,

Perhonen