Muistoja vyöryy yli. Mulla oli ihan hauska ilta, kunnes et tullutkaan hakemaan. Soitin sulle ja sä olit kännissä. Sekaisin. Ihan todella sekaisin.

Sanoit, että olet vetänyt vaikka mitä. Millään ei ole merkitystä. Ympärillä tapellaan. Sulle huudetaan, kuulen sen taustalla. Lähdet ulos ilman sun paitaa ja kenkiä.

Minä soitan poliisit, jotka hakevat sut itsetuhoisena putkaan.

Olet mulle siitä vihainen.

Mä makaan sängyssä ja huudan ihan kuin mua tapettaisi. Jokin kuolee mun sisällä. Itku ei meinaa loppua ja sydän repeää.

Ystävät ympärillä eivät oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä. Sanon, että menkää te katsomaan kokkoa. Kyllä mä tulen kohta.

Turta olo valtaa mut. Liikun kuin zombie. Menen katsomaan kokkoa. Yritän hymyillä lapsille, kun he kysyvät, mihin hävisin ja miksi olen itkenyt. Olen kateellinen lapsille, jotka eivät vielä ymmärrä sitä, miten helvetin huolissaan, peloissaan ja kipeä voikaan sisältä olla. 

Nukkumaan menon koittaessa käyn patjalleni lattialle yksin. Kuuntelen kuinka yläkerrassa ystäväpariskunta on myös käymässä nukkumaan. He nauravat. Ovat varmaan lähekkäin. Vierekkäin.

Mulla on kylmä. Huoli. Pelko.

Mitä jos mä en koskaan enää pääse sun viereen?

Mitä jos tää oli tässä?

Kaikki?

Kävelen keittiöön ja otan sen tutun veitsen käteen. Kukaan ei huomaisi, ketään ei kiinnostaisi. Jos hetken voisin turvautua vanhaan ystävääni? Miksen mä saisi olla itsekäs?

Leikittelen veitsellä ihoani vasten, mutten viillä.

Mä en halua sitä. Ja mä tiedän, ettet säkään tahtoisi että satutan itseäni sun takia.

 

Muistan kuinka puhelimessa uhkailit, että jos en tule kotiin, sun pitää etsiä joku toinen. Olet niin yksinäinen. Olisin halunnut lyödä sua, koska sä et tajunnut, etten mä mitään muuta olisikaan niin halunnut, kuin tulla kotiin. Sun viereen. Mä olin niin saatanan yksin. Yksinäinen.

Mulla oli joka ilta ikävä.

Itkin ja itkin.

Kaikki ympärillä muistutti susta.

Joka ikinen asia.

Ja joka ikinen asia sattui niin syvälle sydämeen.

Tai niihin sydämen palasiin, jotka räjähtivät ympäri mun rintaa kivuliaasti.