Se tuntuu aaltoilevan. Kuohuvan.

Vyöryvän mun yli.

Ahdistaa. Henki ei kulje. Yhtäkkiä en enää ota selvää, missä olen. Kenen kanssa. 

Haluaisin oksentaa.

Pakko tarttua oven kahvaan.

Metallia. Metalli on kylmää. Mulla ei ole hätää.

Tartun neuleeseen.

Pehmeää. Lankaa. Tuntuu uudelle. Missä ostin sen? Kenen kanssa silloin olin? Mikä vuosi nyt on?

Joka ikinen pieni asia muistuu mieleen.

Paikka haihtuu.

Koko maailma haihtuu.

Ihan kuin olisi painajaisessa. Sumussa.

Todellisuus katoaa.

Ja mä nään, että sä huomaat sen. Kysyt mikä on. Mutta kun sun kasvotkaan ei enää ole selkeät.

Olethan se sinä? Ei kukaan muu?

Pidän kiinni sun hupparista ja painan pään sun rintaa vasten.

Hengitä.

Miltä tuoksuu? Miltä huppari tuntuu sormissa? Miltä sun ääni kuulostaa?

Pysyisin nyt tässä hetkessä. Mä pilaan aina kaiken.

Tän mun paskan pään kanssa, joka on ihan sekaisin.

Mitenhän kauan sä kestät mua?

Miten kukaan kestäis tälläistä sekopäätä?

Pikkuhiljaa happi palaa takaisin keuhkoihin. Saan selvää sun kasvonpiirteistä.

Mua itkettää, että siinä sä oot. Pidät musta kiinni ja huolehdit.

Kun muut ovat vain rikkoneet. Satuttaneet.

Tehneet musta tälläisen.

Rakastan sua.